Tunne: toivorikas odotus
Maanantai-ilta on aina toivoa täynnä. Takana kuusi yötä, yksi vielä edessä. Viimeisenä yönä olen usein täynnä energiaa kuin pieni Duracell-pupu, koittaahan aamulla seitsemän yön = kokonaisen viikon vapaus.
Vaikka miehellä ei olekaan sen enempää vapaata kuin tavallisestikaan, yhteistä aikaa on kuitenkin paljon enemmän. Lisäksi minulla on aikaa itselleni. Aamupäivät (mikäli en nuku liian pitkään...) ovat minun omaa aikaani. Kulutan niitä lukien, netissä roikkuen, siivoten ja järjestellen (eräänlaista terapiaa sekin). Istun parvekkeella auringonpaisteesta nauttien teekupposen kanssa, lakkaan kynsiä ja kuuntelen Spotifyita.
Nyt kun olen aloittanut "lenkkeily-projektin", tarkoituksenani olisi yrittää kipaista parina aamuna metsälenkille. Menen viikko kerrallaan eteenpäin, tällä viikolla tarkoituksena on juosta metsäosuuudella (2 km) neljä lampputolpan väliä ja kävellä ripeästi kaksi. Ensi viikolla pidennän lenkin pituutta neljään kilometriin. Yllättäen jo pienetkin pulssin kohotus yritykseni ovat tuoneet tullessaan endorfiinirushin ja hyvän olon. Se kannustaa jaksamaan, mitä en olisi uskonut mahdolliseksi. Lenkkeily on aina ollut minusta aivan vihonviimeinen harrastus enkä nytkään olisi lenkkipolulle lähtenyt jos rakas mieheni ei olisi minua sinne uusien lenkkitossujen voimalla lahjonut.
On myös ihanaa ajatella voivansa nukkua seuraavat seitsemän yötä rauhassa oman rakkaan kainalossa. Illalla saa nukahtaa pienen koiran korista kuuluviin kuorsauksiin. Joskus tosin pienen koiran uniuikutukset ovat sitä luokkaa, että nukahtaminen "isossa sängyssä" on sangen vaikeaa... Naurattaa ja raivostuttaa, mutta sydämessä tuntuu hellyys pientä uneksijaa kohtaan.
Vaikka miehellä ei olekaan sen enempää vapaata kuin tavallisestikaan, yhteistä aikaa on kuitenkin paljon enemmän. Lisäksi minulla on aikaa itselleni. Aamupäivät (mikäli en nuku liian pitkään...) ovat minun omaa aikaani. Kulutan niitä lukien, netissä roikkuen, siivoten ja järjestellen (eräänlaista terapiaa sekin). Istun parvekkeella auringonpaisteesta nauttien teekupposen kanssa, lakkaan kynsiä ja kuuntelen Spotifyita.
Nyt kun olen aloittanut "lenkkeily-projektin", tarkoituksenani olisi yrittää kipaista parina aamuna metsälenkille. Menen viikko kerrallaan eteenpäin, tällä viikolla tarkoituksena on juosta metsäosuuudella (2 km) neljä lampputolpan väliä ja kävellä ripeästi kaksi. Ensi viikolla pidennän lenkin pituutta neljään kilometriin. Yllättäen jo pienetkin pulssin kohotus yritykseni ovat tuoneet tullessaan endorfiinirushin ja hyvän olon. Se kannustaa jaksamaan, mitä en olisi uskonut mahdolliseksi. Lenkkeily on aina ollut minusta aivan vihonviimeinen harrastus enkä nytkään olisi lenkkipolulle lähtenyt jos rakas mieheni ei olisi minua sinne uusien lenkkitossujen voimalla lahjonut.
On myös ihanaa ajatella voivansa nukkua seuraavat seitsemän yötä rauhassa oman rakkaan kainalossa. Illalla saa nukahtaa pienen koiran korista kuuluviin kuorsauksiin. Joskus tosin pienen koiran uniuikutukset ovat sitä luokkaa, että nukahtaminen "isossa sängyssä" on sangen vaikeaa... Naurattaa ja raivostuttaa, mutta sydämessä tuntuu hellyys pientä uneksijaa kohtaan.
Kommentarer
Trackback
