Madam Z

Sain tänään kuulla olevani noita. Sivutietä, kierrellen, eihän ruotsalainen voi suoraan sanoa. Pahastuin. Minäkö? Sillä pahallahan se oli tarkoitettu. Ajattelin, mietin ja pohdin. Kerroin miehelleni. Ja tulin siihen lopputulokseen, että noitiahan tässä ollaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Olen sekä pääsiäisnoita, Noita Nokinenä, Milla Magia että Matami Mimmi.



Kuvassa manaan sään jumalilta lisää auringonpaistetta :)

P.S. Ja jotta asia ei jäisi kenellekään epäselväksi, niin EN ole kiltti noita.

Yhdessä taas, mies, minä ja vomputompu. Parempaa ei olekaan...

Ja ei, en ole läheisriippuvainen. Mukavaa on silloinkin, kun mies ei ole kotona. Miehen poissaolon kanssa vietimme laatuaikaa vompunaattorin kanssa sohvalla, katsoimme suosikki-tv-sarjaamme, kävimme pitkillä kävelyillä ja tunnelmaillallisella naapurin luona. Nukuimme vapaa-aamuna pitkään ja nautimme hyvästä kahvista aamulehden kera.

MUTTA... Kaikki on niin paljon mukavampaa kun me kolme olemme yhdessä.

Jep, yksinhuoltajamatte täällä jälleen. Lenkillä on käyty, vastentahtoisesti. Kun sataa (kesän lämpimillä ilmoilla häntä oli sateellakin pystyssä) niin vompattia saa raahata perässään kuin tonnia tiiliskiviä. Kuka voisi uskoa, että pieni koira voisi harata vastaan niin terhakkaasta?



Litimärkänä luokses talsin näin... Sateesta suihkuun.



Nyt kun husse on poissa, lenkille lähdetään vastentahtoisesti vaikka ei sataisikaan. Ja heti ensimmäisesti kulmasta yritetään takaisin kotiin. Ja uudestaan seuraavalta nurkalta. Ja taas... Kun vihdoin käännytään kotiin päin, niin lieka kiristyy äärimmilleen kun pienin laumanjäsen yrittää kiskoa kotiin mahdollisimman pian. Jotta rakas husse ei vain joutuisi tulemaan tyhjään kotiin!

Hör du, finnjävel?!

Hmm... Joskus asiat harmittavat minua ensiksi, ehkä loukkaavatkin. Hetken - viiden minuutin, muutaman tunnin, seuraavana päivänä - kuluttua löydän kuitenkin yleensä huumorintajuni ja asian pienuus lähinnä saa minut nauramaan ääneen. Ja nauruhan on vain hyvästä!

Näin tapahtui esim. seuraavissa tapauksissa:

entinen naapurini loukkaantui eräästä blogikirjoituksestani niin verisesti, että kääntää minulle selkänsä ja lähtee kävelemään vastakkaiseen suuntaan nähdessään minun tulevan kadulla vastaan

lähiomaiseni valehteli minulle päin naamaa tärkeästä asiasta, aivan syyttä suotta ja kun pyysin häntä kertomaan ennemmin totuuden (helpompi molemmille osapuolille) ei hänestä ole kuulunut mitään monene kuukauteen

DN onnistui jakamaan lehtenikerrosta liian ylös viikon ajan ja valittaessani asiakaspalveluun minulle kerrottiin, että "mehän emme sitä lehteä jaa, joten mitäs meille valitat". Asia selvisi teippaamalla väärä postiluukku umpeen...

hain työpaikkaa enkä saanut sitä, en päässyt edes haastatteluun. ihmettelin hieman. kuulin jälkikäteen, että entinen alaiseni oli käynyt kertomassa valintaa tekevälle henkilölle, ettei minua kannata valita, olen "liian kova". Ko. ex-alainen on tunnettu laiskuudestaan (tavattu mm. nukkumasta huoneesta, jota hänen pitäisi siivota) ja kyllä, olen kova ja pakotan kaikki tekemään tasapuolisen paljon töitä!

Maailma on pullollaan asioita, joilla on kaksi puolta - traaginen ja koominen. Joskus kannattaa yhdistää nämä kaksi ja ennemmin nauraa asian tragikoomisuudelle kuin itseä sen traagisuutta. Synkistely ei vie koskaan asioita parempaan suuntaan!

Tänään meni hieman pitkäksi metsälenkki, minun, koiran ja naapurin nimittäin. Olimme tunnin lenkillä melkein 2,5 tuntia. What happened? Näimme kultaisen noutajan enkin puolivälissä, n. 3,5 km kohdalla. Se juoksi reipasta vauhtia ohi, vapaana ja ilman kaulapantaa. Jatkoimme matkaa odottaen näkevämme isännän tai emännän tulevan pian reipasta vauhtia perässä. Vaan ei näkynyt... Omituista. Hidastimme vauhtia, katsoimme taaksemme. Noutaja oli seisahtanut odottamaan ja kuulostelemaan, hetken kuluttua se jatkoi matkaa reipasta tahtia, määrätietoisen näköisesti. Me seisoimme hetken paikallamme, odottelimme. Käännyimme takaisin, muutaman sadan metrin päästä kultainen noutaja kiri ohitsemme vastakkaiseen suuntaan melkoista ravia. Se etsi selvästi jotakuta eikä pysähtynyt kutsuistamme huolimatta. Käännyimme taas ja lähdimme noutajan perään toivoen saavuttavamme sen pikaisesti. No such luck, netitikoira oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Kävelimme lenkin loppusuoralle, viimeisessä mutkassa läksimme kävelemään eri suuntiin lenkin päätepaikalle toivoen näkevämme koiran tai sen omistajan jossain. Ei toivoakaan, valitettavasti. Polulla tavatut lenkkeilijätkään eivät olleet nähneet kumpaistakaan. Emme enää lähteneet takaisin pidemmälle kierrokselle, jonka puolivälissä olimme kultaisen noutajan nähneet. Piti ajatella omankin koiran jaksamista. Vompatti on urhea pieni chihuahua, mutta kyllä kaksi likemmäs kymmenen kilometrin lenkkiä olisi ollut sille liikaa. Voin vain toivoa, että tuo määrätietoisen oloinen koira löysi omistajansa, ainakin se näytti tietävän mistä etsiä.

Toivon lämpimästi, että jos joskus niin kauheasti pääsisi käymään ja vomputompu katoaisi näköpiiristämme, joku ystävällinen sielu sen harhailemassa nähtyään ottaisi sen kiinni ja rakastaisi sitä. Veisi sen kotiinsa, ottaisi yhteyttä poliisin ja saattaisi meidät jälleen yhteen. Painajainen! Mutta kaikkeen pitää varustautua, siksi on parasta tehdä vieraille korille niinkuin haluaisi muiden koiranomistajoen tekevän omalle koiralleen... Ainakin yrittävän löytää sen.

Mies lähti ja jätti meidät. Meni mokoma isänmaata tervehtimään koko viikonlopuksi ja jätti meidät, vompatin ja minut, ypöyksinäsyyteemme rypemään. Käski vomputompun pitää huolta matesta, ei siis edes luota siihene ttä minä pitäisin huolta meistä molemmista. Vaan onhan se mukavaa, että minusta pidetään huolta. Tompuriini aloittikin heti oven sulkeuduttua huolenpitämisen perusteellisen masurapsun vaatimisella, eli keeping me busy etten ehdi turhia ikävöidä. Oiva tekniikka pienellä koiralla! 

Iltavuoro. Tulin kotiin, mies pelaa tietokonepeliä. Imuroin, mies kaivaa jääkaapista kylmän siiderin ja tarjoaa sitä. Pussaa poskella ja haistan, että juu, juotu on, ainakin pari siideriä. Vaan mikä siinä? Maistan siideriä ja imuroin vähän lisää. Mies tarjoutuu hoitamaan imuroinnin loppuun. Mietin ruokaa, päädyn tekemään nakkikääröjä. Mies ilahtuu ja kaivaa kaapista kuohujuomapullon. Tarjoaa siitä. Surffailen netissä, luen päivän lehden, juttelen päivän kuulumiset miehen kanssa. Pissatan koiran. Syön nakkikääröjä. Juon lasin vettä. On aika mennä nukkumaan.

...tähdet syttyy loistamaan."

Näin on. Ainakin minun elämässäni.

Joskus elämä on täynnä auringonsäteitä, joskus niitä joutuu etsimään taskulampun kanssa. Yritän kohottaa kasvoni kohti syysaurinkoa ja löytää syitä iloon. Jostain syystä onni on minulle helppo asia, ilo vaikeampi. Olen onnellinen, niin onnellinen rakkaan perheeni kanssa. Tasapainoinen, tyytyväinen. Se onni auttaa yli työongelmien ja muiden mutkien. Ilo? Ehkä en vain perusolemukseltani ole erityisen iloinen. Kuitenkin juuri ehkä iloisuus ja hyväntuulisuus, tietty kevytmielisyys olisi se, mitä juuri nyt kaipaisin. En jaksaisi ottaa asioita nyt vakavasti, haluaisin rentoutua ja olla vain. En miettiä, miten järjestäisin tulevan tai miten selviytyisin parhaiten tämänhetkisestä. Haluaisin olla hyväntuulinen, pirteä ja rento, mennä iloisesti hymyilleen eteenpäin turhia jännittämättä tai toivomatta.

Vompatti on koirista kaunein. Viikset, tassut, korvat, karvat. Koko koira on yksi kauneuden ja ihanuuden huipentuma. Löytyy ylimääräisiä tassuja, niiden neljän tavanomaisen lisäksi. On vipattavia erikoisihania viiksukarvoja, joita on mukava pussailla. Ja on pehmeät masukarvat, joita on mukava kutitella. Onko maailmassa parempaa kuin saada kuulua samaan sakkiin näin ihanan olennon kanssa?



Rauhaisilla unilla, extratassu kuonon suojana.

Kuten aiemmin mainitsin, aloittelen tyttökirjaprojektia. Haalin mielivaltaisesti hyllystä kasan aihepiirin teoksia ja laitoin ne ylläolevaan "lukulaatikkoon". Ihana puinen laatikko on aiemmin sisältänyt Varlhonan suklaalevyjä, rakkaimpani saalistelee näitä minulle työpaikaltaan. Pretty!

Yksi Helenakin pääsi joukkoon vaikka en olekaan ihan varma sen "tyttökirjamaisuudesta". Nuoruuteeni se kuuluu kumminkin, joten kelpuutetaan! Olen kahlannut Juoniemet melkein loppuun ja ne ovat yhtä lumoavia kuin aikaisemminkin. Anneli ja Hillevi, maalaismaisema ja 50-luvun kaupunki, lapsuuden loppusuora ja aikuisuuden alku. Ooh... Tunnelmaan on helppo päästä mukaan, elää ja hengittää Juoniemen raikasta maalaisilmaa.

Varsovan muistoja...

I want to offer all my dear friends who read my blog my most sincere apologies. You must have suffered immesely by the 24-hour blog-stop I've made you suffer. I have now taken away the password requirement and opened up my blog for a wider public (meaning all six of you, dears) again. Reason for the passwording was a momentary madness (mine or somebody elses?) that has now passed (I hope).

If you know me at all, you understand that this is all written with a smile on my lips and a good amount of irony. Yet if you desire a better explanation, I'll give to you in private (as I have suddenly come to understand that this blog is not as private as I'd like it to be).

Having said that, I must add that I feel very "American" as I say that I have my freedom of speech and I intend to exercise it!

Love you :)

Teenkö minä mitään muuta kuin syön ja juon? Vaikuttaa siltä, että en, ainakin jos lukee tätä blogia.

Tässä olen Nanson paidassa menossa ruokakauppaan.



Ja huom! Ruokakauppaan menossa autolla, Luojalle, Vägverketille ja miehelleni kiitos siitä, sillä lopputulos oli seuraavanlainen...



Tästä vuoresta on viime päivinä syntynyt paitsi grilliherkkuja, myös tuoretomaattikastiketta (parvekebasilikalla maustettuna), porsaanlihaa ja spagettia



sekä riisipuuroa (ooh, joulu! on pian...).



Sunnuntaiaamupalaksi amerikkalaisia pannukakkuja naapurin poimimilla mustikoilla ja vaahterasiirapilla



tai, kuten rakkaimpani tapauksessa, vaahterasiirapilla ja pekonilla (yes, disgusting).



Välipalana loistava valmistuote, kanatikut sataykastikkeella :)



Ja ei, en syönyt kaikkea yhtenä ja samana päivänä vaikka pyöreähköstä vartalonmuodostani voisikin niin ehkä päätellä. Nautin ja kuvasin ja nyt pullautin kaiken kerralla ulos. Enjoy!

1) naapuri kävi harjaamassa kahta schäferiään parkkipaikalla ja nyt kaikki koirista lähtenyt karva (n. kaksi muovikassillista) ajelehtii pitkin parkkipaikkaa = meidän muiden talon koiranulkoiluttajien kiusana viikkokaupalla (onko sitä karvaa ihan oikeasti niin vaikea kerätä muovikassiin ja roskikseen?)

2) en jaksa mennä juoksulenkille, en sitten millään. inspiraatio on totaalisen kateissa ja syyllisyydentunto alkaa olla massiivisen kokoinen.

3) visalaskun loppusumma on kesälomatuhlaamisen jäljiltä astronominen, laskua joutuu maksamaan ainakin seuraavat kuusi kuukautta, argh. mitäs piti mennä tuhlaamaan ja nauttimaan? miksi minulla ei voi olla parempi kieltäytymiskyky ja huonompi tuhlaamiskyky? miski minullä ei voi olla parempi palkka? miksi minä en voi voittaa lotossa?

4) ulkona sataa koivunsiemeniä. niitä on kaikkialla, hiuksissa koiranpissatuksen jälkeen, koiran turkissa, lattialla, kirjahyllyssä... miksi, oi miksi?

5) iltaisin tulee pimeää aikaisemmin. ilma viilenee. aamulla on enää alle kymmenen astetta lämmintä töihin lähtiessä enkä voi siksi laittaa shortseja jalkaan joka päivä. sandaalitkin joutuvat talviteloille. kuka sanoo, ettei kesä (ja loma) voi jatkua ikuisesti? kuka on tämä tuntematon kaikkivaltias sään ruhtinas? kuka? häh?!

...voi syntyä tällaistakin lopputulosta. Nice!

Aamiaista...



...illallista (omatekoinen chicken Kiev)...



...huomista lounasta (paneng-kanaa)...



...ja jälkiruokaa (kauan eläköön pakastekladdkaka!).

Shampanjaa, voipopcornia ja Twilight/New moon :)

Oh yes, kyllä heitä on. Ainakin yksi, minun oma rakkaimpani. Olimme lenkillä ja pysähdyin suuren tammen viereen etsimään maahan pudonneita tammenterhoja. Niitä ei löytynyt, olisin halunnut pari kourallista koristukseksi korkeiden lasisten tuikkujen pohjalle. Rakkaimpani näki harmini ja hälvensi pahan mieleni kiipeämällä tammeen kuin pieni orava ja keräämällä minulle kasan terhoja.

Ostin itselleni lahjan, palan nuoruuttani, Huuto.netistä. Postikulujen kera alle 25 eurolla luokseni muuttivat Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjan kolme kirjaa. Anneli ja Juoniemi edustavat suomalaisten tyttökirjojen aatelia 50-luvulta, niiden maailma on vertaansa vailla.



Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja, herkkiä ja kauniita. Tarina on fiksu, opettavainen mutta ei liikaa. Ajankuvaus on ihanaa, keskimmäinen kirja tapahtuu kaupungissa mutta muut kaksi Juoniemen kartanossa. Aah... Minä ja Anneli rakastuimme (salaa) yhtä aikaa Juoniemen perilliseen Allaniin, mutta vain Annelin tarinalla oli onnellinen loppu.

Rakastan tyttökirjoja ja Juoniemen innoittamana aion ottaa pienen vertailumaratonin. Tiina, Lotta, Emilia, Anna ja kummpanit, here I come! Hyllyssä on paljon, täytyy kaivella sieltä, loppujen ostamista voisi harkita. Helmiä, yksittäisiä kirjoja ja sarjoja on vaikka kuinka paljon. Puck, Anni Swanin Iris, Sara ja Sarri, Mary Mackin kirjat. Ooh, ihania iltoja tulossa.

Viime syksy oli pitkä ja ihana, värikäs ja lämmin. Ainakin muistoissa.



Nyt on elokuun loppu ja ilma alkaa olla syksyinen. Blogit ja lehdet täyttyvät syksyn odotuksen tunnelmista. Kaikilla tuntuu olevan ylipursuavan paljon energiaa kesän jäljiltä varastossa. On aika suunnitella ja valmistella, aloittaa uusi harrastus, hyvä tapa tai työ.

Miksi minusta sitten tuntuu niin ankealta? Minullakin on tulevaisuuden suunnitelmia, sekä lyhyen että pitkän tähtäimen, sekä realistisia että kerrassaan fantastisia tavoitteita. En vain millään jaksa innostua niiden ajattelemisesta saati sitten toteuttamisesta. En jaksa edes innostua syksyn värikylläisyyden odottamisesta, lähinnä näen tulevat muutamat kuukaudet yhtenä loputtoman pitkänä ja pimeänä ajanjaksona, jota ei katkaise yksikään ylimääräinen vapaapäivä.

Usch... Pitäisiköhän lopettaa stressaaminen innostuksen puutteesta ja antaa virran viedä mukanaan? Löytyisiköhän se into jostain rennosti ottamisen takamaastosta? Auttaisiko spontaanius ja yleinen elämän suunnittelemattomuus?

Yep, on valittu mailman seksikkäin mies :)

Rakkauslaulu

Älä pelkää, minä kuljen sinun vierelläsi.
Ota kiinni kädestäni, olen lähelläsi.
Sylini on avoinna, sinun on vain uskallettava.
Laske muurisi, niin voin tuoda rauhan sisällesi.

Sillä minä rakastan sinua, juuri sellaisena kun olet.
Ja haluan antaa sinulle kaiken mitä voin.
Anna minun kantaa sinut vaikeuksien yli.
Sillä sinä merkitset minulle kaikkea.
Älä pelkää, minä kuljen sinun rinnallasi.

Nyt minä olen sinun, ja vihdoinkin voin hengittää.
Tämä on minun kotini, tähän minä jään.
Katso tässä ja nyt, maailma on meidän.
Näetkö tulevaisuuden, joka on meidän kahden?

Minä rakastan sinua, juuri sellaisena kun olet.
Ja haluan antaa sinulle kaiken mitä voin.
Anna minun kantaa sinut vaikeuksien yli.
Sillä sinä merkitset minulle kaikkea.
Niin minä rakastan sinua, vain sinua.
Ja haluan antaa sinulle kaiken mitä voin.
Anna minun kannatella sinua, kun toivo pettää.
Sillä sinä merkitset minulle kaikkea.
Älä pelkää, minä seison sinun vierelläsi.

Sanat: Sarah Dawn Finer

En ole kovin hyvä valehtelija. Valehtelen enimmäkseen pienistä asioista, liioittelen ja vähättelen lähinnä tarpeen mukaan. Joskus saadakseni aikaan hyvän jutun, joskus säästääkseni aikaa ja vaivaa. Useammin jätän kertomatta jotain, salaan koko totuuden kuin valehtelen. Jos minun pitää kertoa kokonainen vale, tehdä fiktiosta totta, jähmetyn. Valheeni eivät kuulosta luonnollisilta eivätkä siksi ole menestyksekkäitä.

Kyse lienee moraalisesta ongelmasta. Valehdella saa, mutta ei niin että valheella satuttaa jotakuta. Hyväksyn kyllä ns. valkoisen valehtelun mutta kunnon satujen sepittäminen saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Mitä niin kauheata olen voinut tehdä, etten voisi kertoa siitä edes osatotuutta? Ja ylipäätänsä, jos on pakko valehdella niin siitä ei saa jäädä kiinni. En siis valehtele koulutuksesta, työkokemuksesta tai muista vakavista asioista. Toki voin liioitella hieman, mutta vain niin etten jää siitä jälkikäteen kiinni. En siis kerro työhaastattelussa olevani rauhallinen ja ystävällinen, koska en sitä ole :) Voin toki kertoa stressaavani vähemmänkuin aiemmin, sehän on totta. Sanojen asettelusta siinä on kyse, rakkaat ystävät.

Oma lukunsa ovat patologiset valehtelijat, jotka eivät edes tajua valehtelevansa. Ja ne reppanat, jotka elävät omassa pikku fantasiamaailmassaan ja kääntelevät ja vääntelevät totuutta omien näkemystensä mukaan. Hehän luulevat aina puhuvansa totta ja närkästyisivät suuresti, jos joku uskaltaisi ehdottaa ettei asia ihan niin kenties ole... Olen valitettavasti tavannut erään viime tyypin edustajaa äskettäin, ja usko tai älä, niinpä tuo minulle täysin yhdentekevä ihminen onnistui saamaan aikaan pahan mielen "omalla totuudellaan".

Uskollinen, tuttu, turvallinen, yllättävä, odottamaton, muuntautumisiskykyinen, aina mukana, aina olemassa minua varten... Juuri nyt Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarja on postissa matkalla minua kohden. Kiitos, Huuto.net, josta ostin palan lapsuuttani kotiin.

Näitä sitä tässä yritetään ylläpitää, nyt kun työt ovat alkaneet. Ensimmäisenä päivänä mentiin vielä näillä, kun en hennonut ottaa virheetöntä lakkausta sunnuntai-iltana pois. No, ei hätää, lakat olivat jo ihan puissa ennen lounasta.



Uskollisesti suoritin huolellisen kynsilakan poiston ja kynsien muotoilun vielä samana iltana. Sitten vahvistavaa lakkaa päälle pari kerrosta, ja hei taas mennään! Hyvältä näyttää!



Keskiviikkoiltana luovutin. Kaikki kynnet olivat katkenneet, joten ei auttanut kuin leikata ihan lyhyiksi ja viilata siisteiksi. Into lakata on nollassa, mutta koska huomenna on vapaapäivä niin aion ryhdistäytyä tänä iltana. My nails are my pride and glory!

Täytynee käydä tutustumassa OPI:n ja kumppanien "työvärivalikoimaan", sillä vain neutraalit "värit" ovat sallittuja. Harmaa, beige..?

Eilen paistoi aurinko. Sekä ulkona että sisällä. Nautin ihanasta lämmöstä ja annoin valon nostaa mielialaa parvekkeella. Parhaimpana, uskollisimpana, rakastavana ja kannustavana seurana ihana perheeni, joka antaa minulle uskoa itseeni ja parempaan huomiseen.

Jääkahvi ja rakkaimpani tekemä triplasuklaakakku (makuina Varlhonan Manjari, Tanariva ja Ivoire, mantelipohja jossa 64% Varlhonan Bitteriä) eivät myöskään pahentaneet tilannetta.

Hei, on tylsää
mälsää
elämäni tää
Ei tahdo skulaa
mikään mitä yritän
ei niin et tietäisin mitä yritän
tai edes haluan
yrittää

Tää on tietämättömyyden blues
tu-du-du-duuuuuuu

Hei, on tylsää
kurjaa
ja surkeaa
Kun ei keksi mitä tehdä
ei oo ideoita
tai edes halua
yrittää

Jotain uutta ja hauskaa
Jotain, josta tulee hyvä mieli
Jotain pysyvää
Jotain, jolla on arvoa omalle itselle

Tää on tietämättömyyden blues
tu-du-du-duuuuuuuuuu

Hei, pitäis yrittää
mut kun ei huvita
Hei, pitäis yrittää
päästä jonnekin
Hei, pitäis löytää
se suunta oikea

Mä apua kaipaisin
ja aikaa
Sillä nyt soi
tietämättömyyden blues
tu-du-du-duuuuuuuuuuu

...Formex. Pohjoismaiden suurin muotoilu- ja sisustusmessu Formex avaa tänään. Saimme kutsun (messut ovat vain alan ihmisille, eivät siis avoimet yleisölle) rakkaimpani työnantajalta, sitten tarvitsee "vain" maksaa pääsymaksu 20 e/hattu.

Ensin oli vain yksi, hieman surullista.



Sitten yksinäinen sai seuraa ja pian koko lauma pääsi yhdessä mahamatkalle.



Oma puska, paras puska. Parvekkeviljelmät kunniaan!

Työt ovat alkaneet. Ensimmäisen työpäivän jälkeen, ruoan jälkeen, miehen ollessa treenaamassa on hyvä istua hetki hiljaa ja muistella kesäparatiisia. Fornbo sijaitsee Malmköpingin lähellä, mökin ja maan sen ympärillä omistaa vompattimme extramatte. 110 km matkan hurauttaa moottoritietä pitkin tunnissa, useimmiten kynnämme kuitenkin maisemareittiä, kun sellainenkin on. Heposia, lehmiä, vuohia, Virtas-paaleja (ooh, nostalgista), vanhoja kivikirkkoja, monta pientä kyläkauppaa ja kiemurainen tie, jossa 90 km/h rajoituksessa pysyminen on suorastaan helppoa.

Fornbon "iso" mökki on toissa vuosisadalta, pieni nukkumamökki on 1960-luvulta. E juoksevaa vettä, sähköt pelaavat vähän siihen suuntaan. Ei saunaa, ei grilliä. Mökki on ihan järven rannassa kiinni ja maisema on melkein maailman mahtavin. Mökki on sisustettu edellisen omistajan toimesta (joilta mökki on perintönä saatu) aivan käsittämättömän upeasti.





















Fornbo ei ole hienoin tai mukavin mökki, jolla olen aikaani viettänyt. TV ja nettiyhteys puuttuvat, kännykkäkin kuuluu vain laiturin nokassa. Silti sillä on oma tenhonsa, taikapiirinsä. Portti pihapiiriin on aina auki ja kun astun sen läpi, rentoudun. Stressi ja kiire loppuvat. Mökillä oleminen on vapaaehtoista, pois pääsee koska haluaa. Voi ottaa nokoset tai paistatella päivää keskellä järveä laituriveneen kannella. Maalata tuvan seiniä punavärillä tai päästä laittamaan ruokaa talkooporukalle. Ennen kaikkea elämä on vaatimatonta ja yksinkertaista, ristiriidat ja arjen kiire jäävät kotiin. On vain hyvä olla, erilaisella tavalla.

Näin loman jälkeen ja arjen taas alkaessa on hyvä olla hetki paikallaan ja muistella hiljaisuutta, jonka Fornbossa tuntee ympärillään. Hengittää syvään, keuhkot täyteen ja päästää hengitys hitaasti ulos. Lähteä kävelemään eteenpäin, kiirehtimättä, varmoin askelin. Kohti tulevaisuutta.

Kuinka pitkälle pääsinkään? No, here we go...

Ehdin käväistä Sephorassa, lähinnä ikkunaostoksilla mutta myös manikyyrissä. Ranskalaisen teettäminen kesti 45 minuuttia ja lopputulos pysyi hyvänä (kunhan olin ensin vetänyt päälle kerroksen Seche Viteä) viitisen päivää. Hinta ei huimannut päätä, n. 20 e.



Mieheni hemmotteli minua buukkaamalla minulle myös ajan jalkahoitoon hotellin kylpyläosastolla, jossa vallitsi itämainen tunnelma. Reilun tunnin tehohoidon hinta oli n. 40 e. Lakkana toimi OPI:n Grazy flamingo ja väri kesti hyvänä (tässäkin vaadittiin Seche Vite-kerrosta) 2 viikkoa. Hoidon tehnyt neito hinkkasi ja hankasi, viilasi ja höyläsi jalkapohjiani ja varpaitani antaumuksella koko hoidon ajan, täällä ei ollut kuultukaan Suomessa ja Ruotsissa ah-niin-suosituista jalkakylvyistä, jalkanaamioista yms. jotka ovat kyllä mukavia mutta usein vievät aikaa pois itse rapsuttelulta. Ja sehän se on juuri se josta maksan ja jota en jaksa itse tehdä kotona. Rasvaa on jalkoihin helppo laittaa itsekin ja vaikka muovipussit päälle, eikös se ole sama kuin jalkanaamio? Pitkällinen jalkapohjien viilaus on jo aivan eri työläystasolla. Joten viisi tähteä tälle hoidolle, olin tosi tyytyväinen. Plussa siitä, että hoitaja puhui hyvää englantia (manikyyrin tehnyt, muuten hyvin näppärä ja pätevä naishenkilö, ei puhunut sanaakaan englantia).



Söimme sekä hyvin että huonosti, matkan suurimmaksi hitiksi osoittautuivat Kentucky Fried Chickenin Hot Stripsit. Mmm... Rapeiksi roiskuvassa rasvassa paistettuja, herkullisesti paneroituja, chilisen tulisia kananfilepaloja. Ja ei, niissä ei ollut lainkaan ylimääräisiä taikka turhia kaloreita.



Iltaisin me vanhat varikset kiertelimme baareissa. Kävimme sekä hotellien maisemabaareissa (vain yksi drinkki, kiitos, hinnat olivat samat kuin Suomessa), suositelluissa paikallisissa viinibaareissa (joissa tilaus piti tehdä ilman viinilistaa ja tarjolla oli ensisijaisesti romanialaisia viinejä ja vakoviini tuli pöytään lämpimänä) että vuosikausia kaupungin kuumimpana julkkisten näyttäytymispaikkana pysyneessä mestassa. Viimeksimainitussa join elämäni ensimmäisen hyvänmakuisen shotin (alempana kuvassa), vadelma-passion-persikkamehua ja vodkaa, tuoreella vadelmalla höystettynä. Nimi vain oli epäilyttävä "Crack-baby".





Villiin tanssiin emme minään iltana yltyneet, mutta hauskaa kyllä oli. Mitään tanssiin tulee, olen tainnut hukata sisäisen Travoltani jonnekin... Löysin yhden asfalttisen Varsovasta ja nappasin kuvan, auttaisikohan tämä ensi hätään?

...että aurinko paistaa huomenna, ylihuomenna ja ylihuomisen huomenna.
...mennä pitkälle lenkille koiran kanssa.
...grillata ja syödä liikaa.
...juoda shampanjaa (ei ole mahdollista juoda shampanjaa liikaa tai liian usein).
...kulkea kadulla ilman meikkiä.
...käydä uimassa järvivedessä.
...syödä aamiaiseksi jotain, jolla ei ole mitään ravintoarvoa.
...juoda monta monta monta jääkahvia.
...valvoa aamuyöhön ja nukkua puoleenpäivään.
...istua parvekkeella ja kuunnella musiikkia.
...nauttia elämästä.



...että loma jatkuisi ikuisesti. Sinä, minä ja vompatti, yhdessä vapaalla jalalla.



...että ensi maanantaina sataa vettä vaakasuoraan.

Koko toissapäivän satoi. Koko eilisen satoi. Koko tämän aamun ja iltapäivän satoi. Illalla paistoi aurinko.

Juhlistin tätä ihanaa valoilmiötä viettämällä laatuaikaa kera koiran ja naapurin parvekkeella. Aloitimme pienillä lasillisilla mansikkakuohujuomaa. Istahdimme auringonpaisteiselle parvekkeelle lohisalaatin ääreen seitsemän aikaan. Kokeilin uutta reseptiä, voin suositella lämpimästi! Salaattipedillä avokado-kurkku-korianteri-lime-salsa. Lohivartaat marinoitu yön yli kookosmaidossa, punaisessa chilissä, limenkuoriraasteessa ja mehussa, paneroitu kookosraasteessa ja paistettu rapeiksi oliiviöljyssä ja voissa.



Ilta-aurinko paistoi selkää lämmittäen aina suklaamousse-jälkiruokaan saakka. Moussessa kuohukermaa, vaniljasokeria ja Varlhonan 64% madagaskarilaista Manjari-suklaata. Yksinkertainen on parasta.



Pissitimme vompatin ja palasimme parvekkeelle, tällä kertaa tuplaexpressoilla ja suklaapaloilla varustettuina. Sytytin ikkunalamput ja pari kynttilää, hain viltit hartioille. Kofeiinin vahvistamana rakensin meille vielä Cosmopolitanit ja jaksoimme niiden voimin istua parvekkeella pimeän tuloon saakka.



Hyvä ystävä seurana, harkittu ja herkullinen menu, ihana ilma ja ihanampi ilta.

Rakkaat ystävät, tutut, kaverit, bestikset ja perheenjäsenet Suomessa: olette ajatuksissani vaikka en tänä kesänä ehtinytkään teitä kaikkia tervehtimään.

Lomailu Suomen suvessa typistyi tänä vuonna pariin lyhyeen päivään. Priorisoin toisin, en väärin mutta tavalla, joka esti minua tapaamasta rakkaitani kotimaassa. Reissasin ulkomailla, autoilin, mökkeilin... Ensi vuonna eri lailla.

Haluan vain kertoa, että olette ajatuksissani. Kukaan teistä ei ole painunut unhoon, vaikka yhteydenpito takkuileekin. Kyllä, tarkoitan tällä juuri SINUA!!! Ja jos ystävyytemme on enää vain Facebook-tasolla, niin miksi ei? Facebook, Twitter, blogi, kirje, postikortti, puhelu, tekstiviesti, tapaaminen. Ei sillä niin ole väliä, kuinka usein pitää yhteyttä, kunhan pitää edes joskus. Lähetän edelleen, joka joulu, tukun joulukortteja ihmisille, joista en ole kuullut moneen vuoteen. Miksi? Koska se on minusta mukavaa, pidän joulukorttien lähettämisestä. Ei aina tarvitse saada jotain itselle, joskus voi antaakin.

Pusi, pusi, hali, hali teille kaikille. Läheisille ja ei-niin-läheisille läheisilleni.

Tässä blogissa ei promota muita blogeja eikä linkata yhtään minnekään, kerrotaan vain  minusta ja minun elämästäni (ei yhtään itsekeskeistä toimintaa siis...). Joskus kuitenkin siis osuu vastaan mainoksia, joihin on pakko reagoida.

Perez Hiltonin sanoin, tämä Niken mainos on "Brillz!".

Minun aamiaiseni...



...ja rakkaimpani aamiainen.



Rikospaikkana Varsovan Inter-Continental.

Alkumatka tökki. Jouduimme virhebuukkauksen uhreiksi, unelma-auto Mini Cooper vaihtui kökköauto Mini Club Maniksi autoa vuokrafirmasta noutaessa, jolloin asialle ei ollut enää tehtävissä mitään, mikäli halusimme ylipäätään päästä reissuun.



Ärhäilin ja mökötin aikana, mutta jo parkkipaikalla autoa pakattaessa jouduimme yhteen ääneen toteamaan, että Mini Cooper, S:stä puhumattakaan, ei taida sittenkään olla meille tehty unelma-auto. Tai juu unelma, mutta kun autoon pitäisi mahtua kaksi aikuista, koira ja sen matkahäkki sekä kahdet matkalaukut, niin hiljaista on... Jälkikäteen saatoimme todeta, että virhebuukkaus Club Maniksi oli meille siunaus, reissu oli paljon mukavampi näin. Ja fiiliskin oli hyvä, sateesta ja Norjan järkyttävän kalliista hinnoista huolimatta.



Osloon ajetaan meiltä suoraan yhtä ja samaa tietää, E20/E18:sta. Tie on hyvä koko matkan, vauhti pysyy useimmiten satasessa mutta 120:n tietä on vain neljänkymmenen kilometrin pätkä, joka alkaa pian Södertäljen jälkeen ja jatkuu Strängnäsin ohi aina melkein Eskilstunaan saakka. Siinä pystyi kokeilemaan jo hiukan kaasuakin, mutta vain varovasti. Oma kortti kullan kallis nääs, ainakin nämä kaksi ensimmäistä vuotta... Ylinopeussakkoihin ei aloittelijalla ole siis varaa.

Saavuimme perille kymmenen maissa illalla ja pimeyden turvin rikoimme pariakymmentä eri liikennelakia etsiessämme hotellia. "Juu, kyllä tässä bussi/taxikaistalla saa ajaa. Ai, kukaan muu ei aja tällä keskustan kävelykadulla? No joo, onhan näillä ratikkakiskoilla ajaminen hieman hankalaa, mutta onneksi ei ole sporttiautoa. Mitä, ei tästä saisikaan kääntyä? No, ei näy ketään... Mennään vaan. U-käännös? Joo, mene vaan, tila riittää hyvin. Miten niin ei läpiajoa? Mennään ihan vaan nopeesti, ei sitä lasketa, mehän ajetaan vaan äkkiä... tästä läpi."

Olisiko kannattanut ottaa ylös edes hotellin osoite? Nyt tietona oli epämääräinen puhelimessa saatu viittaus iihen, että hotelli sijaitsisi keskustassa kuninkaanlinnan vieressä. Yövyimme Oslossa Radisson Blu Scandinaviassa, taatusti Pohjoismaiden surkein Radisson-hotelli. Koska meillä oli koira mukana, jouduimme tupakka-huoneeseen. Remonttia ei oltu tehty hotellin avaamisen jälkeen (70-luvulla?), mikä tarkoitti kokolattiamattoja, pinttyneitä tahroja ja hajonneita kaakeleita kylpyhuoneessa. Pari ylimääräistä poranreikää näkyi siellä täällä, että jotain muutoksia oli tehty joskus. Suihkuun/kylpyyn ei uskaltanut edes yrittää, sen verran eksoottiselta viritykseltä näytti koko homma.





Lauantaina ajoimme Holmenkollenille. Upeat näkymät! Matkalla ylös ja alas oli kiva ihmetellä oslolaisten luksustaloa rinteessä, useat oli rakennettu perinteiseen tyyliin. Lankut olivat mustanpuhuvia, tyyli muistutti Alpeista ja katot oli eläviä = heinikkoa täynnä. Uusi Holmenkollen valmistuu ensi talven MM-kisoihin, Matti Nykäsen valloittamaa ns. vanhaa Holmenkollenin mäkeä ei enää ole. Nyyh :(





Peppe'sin pitsa oli melkein maailman parasta, siinä yhdistyivät panpizzan paksu, rapea reuna ja italialaisen pitsan ohut pohja. Atmosfääri oli leppoisa ja sisustus kotoisa, tosi kiva paikka. Voin lämpimästi suositella kaikille Oslon-kävijöille. Hinnat olivat samaa, tasaista tasoa eli kallista on. Turistille, joka syö ja juo, Oslo on todella kallis kaupunki, hintoihin sai yleensä pistää 50% lisää verrattuna Tukholman ja Helsingin tasoon, joskus jopa 100%. Kävimme pällistelemässä tarjontaa myös hieman keskustan ulkopuolella olevassa isossa ruokakaupassa, jossa olimme pakotettuja toteamaan, että auts! Palkkojen on pakkokin olla korkeat, muuten Norjassa ei elä. Hintavertailua: Tropicana Original appelsiinimehu, jota yleensä juomme, maksaa läheisessä halpisruokakaupassa 21,50 sek. Kalliissa lähiruokakaupassa hinta on muutaman kruunun korkeampi, 25,90 sek. Oslossa (tarkistimme respassa, kauppa jossa vierailimme oli sellainen, jossa myös vastaanottovirkailijamme käy ostoksilla) sama juoma 38,90 nok eli reilut 46 sek.



Koskapa hotelliaamiainen oli ankea (iso sali täynnä ihmisiä, kamala melu ja huono tarjonta), skippasimme aamiaisen sunnuntaina. Grääbäsimme mukaan kahvit lähibensikseltä ja suuntasimme takaisin Svealandiaan.



Suuntasimme Minin nokan kohti Selma Lagerlöfin Mårbackaa. Maisemat matkalla sinne olivat upeat, korkeuserot melkoiset ja mutkittelevilla teillä kuskimme Kankkusen Juha ei uskaltanut ihan ajaa edes nopeusrajoituksen 70 km/h mukaisesti, niin hurjalta vauhti tuntui. Mårbacka on aivan ihana, hyvin suojeltu maalaisidylli, aivan kuten Selma tahtoikin.











Kotimatkalla tuli pieni eksyminen, erehdyimme jotenkin takaisin E18:sta E20:nen sijasta Örebron jälkeen eli olisimme kyllä päässeet kotiin, mutta päätyneet Tukholman pohjois- emmekä eteläpuolelle. Näppäränä kartturina löysin kuitenkin karttakirjan avulla näppärän pikkutien, jota pitkin pääsimme takaisin E20:lle pikapikaa. Ja tuo bonuksena tuo kyseinen pikkutie osoittautui vielä erittäin pittoreskiksi, mutkittelimme halki pikku kylien ja hevoshakojen.