Madam Z

Alkumatka tökki. Jouduimme virhebuukkauksen uhreiksi, unelma-auto Mini Cooper vaihtui kökköauto Mini Club Maniksi autoa vuokrafirmasta noutaessa, jolloin asialle ei ollut enää tehtävissä mitään, mikäli halusimme ylipäätään päästä reissuun.



Ärhäilin ja mökötin aikana, mutta jo parkkipaikalla autoa pakattaessa jouduimme yhteen ääneen toteamaan, että Mini Cooper, S:stä puhumattakaan, ei taida sittenkään olla meille tehty unelma-auto. Tai juu unelma, mutta kun autoon pitäisi mahtua kaksi aikuista, koira ja sen matkahäkki sekä kahdet matkalaukut, niin hiljaista on... Jälkikäteen saatoimme todeta, että virhebuukkaus Club Maniksi oli meille siunaus, reissu oli paljon mukavampi näin. Ja fiiliskin oli hyvä, sateesta ja Norjan järkyttävän kalliista hinnoista huolimatta.



Osloon ajetaan meiltä suoraan yhtä ja samaa tietää, E20/E18:sta. Tie on hyvä koko matkan, vauhti pysyy useimmiten satasessa mutta 120:n tietä on vain neljänkymmenen kilometrin pätkä, joka alkaa pian Södertäljen jälkeen ja jatkuu Strängnäsin ohi aina melkein Eskilstunaan saakka. Siinä pystyi kokeilemaan jo hiukan kaasuakin, mutta vain varovasti. Oma kortti kullan kallis nääs, ainakin nämä kaksi ensimmäistä vuotta... Ylinopeussakkoihin ei aloittelijalla ole siis varaa.

Saavuimme perille kymmenen maissa illalla ja pimeyden turvin rikoimme pariakymmentä eri liikennelakia etsiessämme hotellia. "Juu, kyllä tässä bussi/taxikaistalla saa ajaa. Ai, kukaan muu ei aja tällä keskustan kävelykadulla? No joo, onhan näillä ratikkakiskoilla ajaminen hieman hankalaa, mutta onneksi ei ole sporttiautoa. Mitä, ei tästä saisikaan kääntyä? No, ei näy ketään... Mennään vaan. U-käännös? Joo, mene vaan, tila riittää hyvin. Miten niin ei läpiajoa? Mennään ihan vaan nopeesti, ei sitä lasketa, mehän ajetaan vaan äkkiä... tästä läpi."

Olisiko kannattanut ottaa ylös edes hotellin osoite? Nyt tietona oli epämääräinen puhelimessa saatu viittaus iihen, että hotelli sijaitsisi keskustassa kuninkaanlinnan vieressä. Yövyimme Oslossa Radisson Blu Scandinaviassa, taatusti Pohjoismaiden surkein Radisson-hotelli. Koska meillä oli koira mukana, jouduimme tupakka-huoneeseen. Remonttia ei oltu tehty hotellin avaamisen jälkeen (70-luvulla?), mikä tarkoitti kokolattiamattoja, pinttyneitä tahroja ja hajonneita kaakeleita kylpyhuoneessa. Pari ylimääräistä poranreikää näkyi siellä täällä, että jotain muutoksia oli tehty joskus. Suihkuun/kylpyyn ei uskaltanut edes yrittää, sen verran eksoottiselta viritykseltä näytti koko homma.





Lauantaina ajoimme Holmenkollenille. Upeat näkymät! Matkalla ylös ja alas oli kiva ihmetellä oslolaisten luksustaloa rinteessä, useat oli rakennettu perinteiseen tyyliin. Lankut olivat mustanpuhuvia, tyyli muistutti Alpeista ja katot oli eläviä = heinikkoa täynnä. Uusi Holmenkollen valmistuu ensi talven MM-kisoihin, Matti Nykäsen valloittamaa ns. vanhaa Holmenkollenin mäkeä ei enää ole. Nyyh :(





Peppe'sin pitsa oli melkein maailman parasta, siinä yhdistyivät panpizzan paksu, rapea reuna ja italialaisen pitsan ohut pohja. Atmosfääri oli leppoisa ja sisustus kotoisa, tosi kiva paikka. Voin lämpimästi suositella kaikille Oslon-kävijöille. Hinnat olivat samaa, tasaista tasoa eli kallista on. Turistille, joka syö ja juo, Oslo on todella kallis kaupunki, hintoihin sai yleensä pistää 50% lisää verrattuna Tukholman ja Helsingin tasoon, joskus jopa 100%. Kävimme pällistelemässä tarjontaa myös hieman keskustan ulkopuolella olevassa isossa ruokakaupassa, jossa olimme pakotettuja toteamaan, että auts! Palkkojen on pakkokin olla korkeat, muuten Norjassa ei elä. Hintavertailua: Tropicana Original appelsiinimehu, jota yleensä juomme, maksaa läheisessä halpisruokakaupassa 21,50 sek. Kalliissa lähiruokakaupassa hinta on muutaman kruunun korkeampi, 25,90 sek. Oslossa (tarkistimme respassa, kauppa jossa vierailimme oli sellainen, jossa myös vastaanottovirkailijamme käy ostoksilla) sama juoma 38,90 nok eli reilut 46 sek.



Koskapa hotelliaamiainen oli ankea (iso sali täynnä ihmisiä, kamala melu ja huono tarjonta), skippasimme aamiaisen sunnuntaina. Grääbäsimme mukaan kahvit lähibensikseltä ja suuntasimme takaisin Svealandiaan.



Suuntasimme Minin nokan kohti Selma Lagerlöfin Mårbackaa. Maisemat matkalla sinne olivat upeat, korkeuserot melkoiset ja mutkittelevilla teillä kuskimme Kankkusen Juha ei uskaltanut ihan ajaa edes nopeusrajoituksen 70 km/h mukaisesti, niin hurjalta vauhti tuntui. Mårbacka on aivan ihana, hyvin suojeltu maalaisidylli, aivan kuten Selma tahtoikin.











Kotimatkalla tuli pieni eksyminen, erehdyimme jotenkin takaisin E18:sta E20:nen sijasta Örebron jälkeen eli olisimme kyllä päässeet kotiin, mutta päätyneet Tukholman pohjois- emmekä eteläpuolelle. Näppäränä kartturina löysin kuitenkin karttakirjan avulla näppärän pikkutien, jota pitkin pääsimme takaisin E20:lle pikapikaa. Ja tuo bonuksena tuo kyseinen pikkutie osoittautui vielä erittäin pittoreskiksi, mutkittelimme halki pikku kylien ja hevoshakojen.