Madam Z

Miksi usein tuntuu siltä, että negativiisia tunteita on niin paljon enemmän positiivisia tunteita? Tarkoitan ihmisen elämässä, arjessa, joka päivä. Miksi tuntuu siltä, että epäonnistumiset ovat suurempia ja niistä seuraava mieliharmi on niin paljon suurempi ja kestää kauemmin kuin onnistumisen aiheuttama ilo ja riemu?

Kun minä epäonnistun tai katson epäonnistuneeni, se on aina minusta vain ja yksinomaan minun vikani, minun epäonnistumiseni. Yritän tietenkin bounce back, katsoa asiaa monelta eri kantilta, löytää joka asiasta jotain positiivista. Loppupelissä, maaliviivalla katson kuitenkin epäonnistumisen johtuneen omasta henkilökohtaisesta kykenemättömyydestäni, riittämättömyydestäni. Toisaalta kun onnistun, näen onnistumiseni usean eri asian ja tekijän yhteisvaikutuksen tuloksena. En koskaan ajattele, että se olisin ollut vain minä ja minun erinomaisuuteni, joka sai aikaan tämän onnistuneen lopputuloksen.

Vähättelenkö onnistumisiani ja liioittelen epäonnistumisiani? Sama se. Truth remains, epäonnistumisista on vaikea päästä yli. On vaikeaa nollata tilanne ja mennä eteenpäin. Kuinka suuri epäonnistuminen on ollut ja mitä seurauksia sillä on? Riittääkö jonkun yksityiskohdan muuttaminen vai pitääkö mennä asian pohjamutiin saakka, tehdä täyskäännös ja elämää mullistavia päätöksiä?

Pystyn kyllä tähän kaikkeen, elämäni ei aikaisemminkaan ole ollut yhtä auringonpaistetta ja ruusuilla tanssimista. Se vaatii kuitenkin voimia ja olan takaa ponnistelua. Tarvitsen tukea, sillä tiedän jo etten jaksa tästä eteenpäin yksin. Inhoan avun pyytämistä, mutta nyt on pakko. Miksi tehdä vaikeasta asiasta vielä paljon vaikeampi yrittämällä yksin eteenpäin?

Mutta yksi asia on varmaa, paikallenikaan en voi jäädä. Ja taaksepäin kieltäydyn edes katsomasta.