Madam Z

Fornbossa tunnen itseni aina tervetulleeksi.

Leivottu Check!
Kurpitsakeitto valmis Check!
Tiskattu Check!
Pissatettu Pisara Check!
Käyty viime-tingan-kaupassa Check!
Pakattu miehen, koiran ja omat tavarat plus ruokakassi På g...
Suihku ja yleiskaunistuminen Hmm... Joo joo, kohta menossa!

Tarkistettu pakkaukset ajatuksen kanssa... Oikeesti, pitäisköhän? Ainahan sitä jotain jää eikä tässä olla Napapiirille lähdössä.

On niin ihana ilma, aurinko paistaa ja tekisi mieli olla ulkona vaan. No, lauantaina ja sunnuntaina saa kyllä olla ulkona mielin määrin. Kaikki lämpimät villavaatteet vaan mukaan, pipo, kaulaliina, säärystimet ja iso ihana villatakki päälle. Mys!

Jeps, iloista Halloweenia vaan kaikille!



Me olemme pian matkalla Fornbohon mökille, on tullut aika sulkea kesäparatiisi talveksi. Mökissä on lämmitys, mutta se ei varsinaisesti ole talviasuttava. Tuollaisissa reilut 100 vuotta vanhoissa puumökeissä kun tuppaa tuuletus toimimaan hieman liian tehokkaasti talvisin... Pakkailen parhaillaan pitkiä aluskerrastoja ja villapaitoja mukaan, vompatillekin tulee pieni peitto sänkyyn mukaan. Ei saa pieni koira palella!

Olen luvannut hoitaa tämän illan muonituksen ja suunnitelmakin on jo valmiina. Kuvassa olevasta kurpitsasta tulee maailman parasta kurpitsakeittoa ja sen seuraksi bongasin Linneas skafferista ihanan pestoleivän reseptin. Tosin sen pitää kohota aika monta tuntia sinne ja tänne, saa nähdä riittääkö leipojan kärsivällisyys. Tarkoitus olisi nauttia pari tippaa kuohujuomaa tänä iltana. Illan pimeys tarkoittaa todellakin sysipimeyttä Fornbossa, ei katuvaloja, märkä maa, joten hui! Rohkaisuryyppyjä vaaditaan, että uskaltaa mennä edes huussiin.

Olen asettautunut sohvalle lukuasentoon, monta tyynyä selän takana. Reisiä kuumottaa, pienestä koirasta sylissä tulee paljon lämpöä. Olen istunut tässä pari tuntia, kirja alkaa olla valmista kauraa. Eilen istuin samassa asennossa kolmisen tuntia rakkaimpani mentyä nukkumaan, nyt alan huomata selän olevan melkoisen jumissa. Venyttelyä tiedossa!



Jos jokin kotimme sisustuksessa harmittaa, niin se tosiseikka että pieni mäntypuinen päytämme ja kaksi suoraselkästä tuolia eivät mahdu mihinkään. Sen pöydän ääressä olen viettänyt monta onnellista hetkeä... Koskaan en istunut liian kauan, koskaan ei tullut selkä kipeäksi. Mieheni yrittää tosin väittää, että "hankkiuduimme eroon" (laitoimme vintille lepäämään) pikkupöydästä ja tuoleista kun lääkäri sanoi minulle, että selkärankani on "loistavassa kunnossa, ollaakseen kahdeksankymppisen selkäranka". C'mon, it ain't that bad!

Onko minun hotelliurani lopussa?

Viihdyn hotellissa, se on niin oma maailmansa. Se pyörii oman pienen napansa ympärillä, hotellinjohtajan sana on Jumalan sana. Kaikki tunteva kaikki tai ainakin jonkun, jonka sinäkin tunnet. Maailma täynnä onnistuneita asiakaskohtaamisia, yllätyksiä, iloa ja lämpöä, aitoa vieraanvaraisuutta. Maailma täynnä selkäänpuukottamisia, perättömiä juoruja, ainaista kiirettä, resurssipulaa, jatkuvaa säästämistä ja huonoja palkkoja.

Silti on nyt jo ikävä...

Nyt mennään eteenpäin taas, pullein purjein ja mahtavalla fiiliksellä. Catch me if you can!

Ulkona kävely on mukavan äänekästä ja värikästä bisnestä juuri nyt, kun miljoonat maahan pudonneet keltaiset ja punaiset lehdet rahisevat jaloissa. Potkin niitä ilmaan ja vompatti juoksee lehtien perässä. Menemme viikonlopuksi Fornbohon ja voin vain kuvitella... Meno tulee olemaan aivan päätöntä kun pieni koira metsästää lehtiä.

Keltaiset, keltavihreät, punaiset, punakeltaiset lehdet myös heijastavat valoa aivan erilailla kuin vain tavalliset vihreät lehdet. Minusta tuntuu (olen tehnyt siis asiasta empiiristä tutkimusta lenkillä), että vihreät lehdet ikäänkuin imevät valoa itseensä kun taas muun väriset lehdt heijastavat valoa. Kun olin äskettäin valoisan aikaan lenkillä, astuin lehtikujalle. Maanpinta oli aivan kokonaan eri väristen, pääosin keltaisten lehtien peitossa. Lehtikujan kumpaakin puolta reunustivat puut, tiheästi. Vasemmalla olevien puiden lehdet olivat pääasiallisesti kellertävänvihertäviä, oikean puolen sävyt olivat enemmän punertavia. Kujan päästä paistoi aurinko. Kaikki lehdet hehkuivat auringonvalossa, näytti siltä kuin parin kymmenen metrin matkalla olisi sytytetty satatuhatta pienenpientä valonheitintä. Upeaa! Oli pakko seisahtua ihailemaan näkyä hetkeksi, sitä voisi suorastaan kutsua valoterapiaksi.

Olen hiljaa. Olen ilman mielipiteitä, en tunnusta väriä enkä maata. Otan osaa, mutten vaadi joukkueenjohtajuutta. Panostan suoritukseeni ja tsemppaan samalla muita. Omaan erityiskykyjä, mutta ne eivät ole niin massasta poikkeavia. Olen miellyttävä, kuuntelen ja tarkkailen.

Haen töitä, olen kaikki mitä haluat. Olen oma itseni mutta en liikaa. Taito sekin... Ja pirun rankkaa.

One look says it all :) New hair, no more bad hair days.

Oh so cool! Surffaan trendikkyyden aallonharjalla...

Tänään on satanut, ihan koko päivän. Kotona on kuitenkin ollut hyvä olla, koko lauma yhdessä. Kävimme eilen illalla ulkona syömässä, juhlistamassa neljäätoista yhteistä vuotta. Hyvä on ollut yhdessä olla, joka päivä vähän parempi.

Ihanat pitkät yöunet, hidas rauhallinen aamiainen. Kotitekoisia sconeseja, vadelmahilloa, lemon curdia ja löysäksi vatkattua kermavaahtoa. Vahvaa, tummapaahtoista kahvia (NK:lta ostettu ranskalainen paahto rules!), lämmintä maitoa, tuorepuristettua appelsiinimehua ja shampanjaa. Pari pientä lahjaa, sunnuntain DN:n ja televisiossa ohjelma MOF:n tavoittelijoista (kyseessä kondiittorien ammattiryhmä tietenkin).



Sateesta huolimatta tarvoimme uljaasti ulkona tunnin verran ja palkitsimme itsemme macaronseilla ja kuplajuomalla kotiin päästyämme.



Ruoanlaitto 1) tulista makkarapastaa tuoretomaattikastikkeella ja pekonilla 2) kukkakaalikeittoa ja 3) uunijuureksia thaimaustetulla kanalla tai intialaisittain maustetulla kalalla sujui kuin tanssi vain. Ja alkuviikon ruoat ovat pulkassa!





Kello ei ole vielä paljon, on istua sohvalle, rentoutua ja lukea lahjakirjaa. Ihanaa...

Kiitos, rakas, kun ymmärrät minua niin hyvin! Skål, seuraavalle 14 vuodelle yhdessä! Mä rakastan sua.

Voisiko saada hieman lämpöä tänne syystalviseen Pohjolaan? Talvikengät ja takit ovat vieläkin vintillä (kukahan hakisi ne sieltä kun minua ei yhtään huvittaisi?) ja paleltuminen uhkaa kaltaistani hentoa etelän hetelmätä. Haluaisin hetkeksi takaisin kesätunnelmiin, parvekkeelle istuksimaan drinkki kädessä, kaverien kanssa.

Jos joku olisi tullut sanomaanm inulle kuusi kuukautta sitten, että olisin vain ja ainoastaan iloinen viimeisen työpäiväni koittaessa uudessa/nykyisessä työpaikassani, olisin nauranut makeasti. No way, never gonna happen! Tämän piti olla uusi alku, parempi alku. Olin kokeneempi, fiksumpi ja filmaattisempi. Vaan kyllä sille vanhallekin voi käydä hassusti... Näköjään.

Kuuteen kuukauteen on mahtunut liian monta pettymystä, negatiivista yllätystä ja sovitusta lipsumista, jotta voisin tuntea minkäänlaista alavireisyyttä kävellessäni henkilökunna ovesta ulos viimeistä kertaa muutaman tunnin kuluttua. So long, ikävä ei tule! Alla olevaa biisiä voisi sanoa läksiäisbiisikseni, se kuvastaa kaipuuta, jota soisin tuntevani, mutta kun ei niin ei.



Uudet työt odottavat tekijäänsä ja suuri maailma on ihmeellisen avoin ja kaunis paikka!

Mitä tapahtui? Aamulla koko parkkipaikkaa peitti parin sentin kerros märkää lunta. Mitä, kuka, koska ja kenen luvalla? Häh?! Kysyn vaan. Vompatti pakitti aamupissalle mennessä ulko-ovelta sisään, kauhistus on valtava kun pieni koira näki maassa makaavan märän massan. Pikahätien jälkeen neiti veti pieneksi rullaksi sänkyynsä, pois ei ollut houkuttelemista.

Minäkin olisin ah-niin mielelläni jäänyt sänkyyn makoilemaan, sekä talvitakki että kengät ovat nimittäin vieläkin vintillä. Nyt kun olen uljaasti rahtautunut töihin, jalat märkinä, antaisikohan joku minulle viiden tähden urheusmitalin? Kiitos :)

On uskomatonta, miten nopeasti syksy on tullut. Ja talvi puskee päälle. Olen huomannut yllätyksekseni pitäväni nykyään kaikista vuodenajoista, johtuisikohan siitä että olen niin paljon enemmän ulkosalla nykyään? Raitis ilma on raitista vesisateellakin ja pitkä kävely antaa aina rauhallisemman olon. Jos ehtii ulos valoisan aikaan näin syksyllä, tuntuu se aina erityisen luksukselta. Valitettavasti pimeässä tehdyt pitkät iltalenkit tulevat aina vain tutummiksi miten lähemmäksi joulua päästään. Reflex-liivi päälle ja taskulamppu käteen, tänäänkin oli lenkin loppupuolella niin pimeää että melkein tuli äitiä ikävä.



Odotan niin, että huominen työpäivä olisi jo ohi. Eihän siellä mitään ihmeitä tapahdu, haluan vain niin mielelläni painaa viimeisen kerranoven perässäni kiinni ja sanoa "Adjö!"

Säätiedotus lupaa aurinkoista ja sydämessä tuntuu hieman keveämmältä. Ehkä se aurinko pian pilkistää minullekin? Muutama onnistunut työhaastattelu takana, tuloksia saa odotella ensi viikkoon. Huomenna on viimeinen työpäivä (thank God!) ja sen jälkeen illalla tilinteon aika.

Lauantai ja sunnuntai saavat luvan mennä levätessä ja nauttiessa. 14 vuotta yhdessä sunnuntaina, mitähän kivaa sitä keksisi? Nämä vuodet - etenkin viimeiset viisi, kuusi vuotta - ovat menneet salamaa nopeammin. Pianhan me vietämme jo hopeahäitä :) On ihanaa, että työongelmien keskellä yksityiselämässä menee hyvin, se auttaa jaksamaan on loppujen lopuksi se kaikkein tärkein juttu.

Tulin juuri sisälle, olimme kolmisen tuntia ulkona vompunaattorin kanssa. Taivas ei ole kirkas vaan synkän pilvinen, lämpötila alkaa olla viiden asteen tienoilla ja tulee niin että äitiä tulee ikävä. Silti ulkona oli kiva olla, ajatukset ainakin selkenivät siinä tuulessa, kaikki mutkat suorenivat. Nautimme lenkin aikana kahvia ja voileipiä sopiva suojaisella rannalla, mikäs sen mukavampaa.

Täytynee käydä lähipäivinä vintillä etsimässä kadonneita talvivaatteita. Olen aivan varma siitä, että minulla on ihana, kirkkaanpunainen villapaita (ei lämmin mutta kaunis ja kirkas) jossakin, se tuntuu vain muutoissa kadonneen kokonaan. Pelkään pahoin Muuttopeikon vieneen mukanaan kokonaisen ison pahvilaatikollisen erilaisia tumppuja ja pipoja. Niiden löytäminen vaatinee koko ullakkokomeron tyhjentämistä ja meidän tapauksessamme se ei ole mikään pieni urakka se. Mites olisi sunnuntaina? Vapaapäivä, vuosipäivä -> olemme olleet yhdessä 14 vuotta ja yhteistyömme on hioutunut huippuunsa. Sen kunniaksi voimme hyvin huhkia iltapäivän pölyisellä vintillä, ei tässä vaiheessa enää mitään romanttisia tempauksia kaivata... Not!

Työt menee ja tulee, tilanne on epävarma. Viimeinen työpäivä nykyistä hommaa menossa perjantaina, uusi alkaa..? Tarjous on, mutta koska on aloitus? Tsemppaan tietysti täysillä muissakin haastatteluissa, mutta on vaikeaa löytää juuri se oikea motivaatio ja draivi. Viikon, kahden vapaa kuulostaa hyvältä jos uuden duunin aloitus xx.xx.2010 on varmaa, muuten olo on lähinnä ahdistunut.

Kuinka siis jaksan epävarmuuden aiheuttaman stressin kanssa? Tämä viikko on todella kauhean kiireinen. Perjantai-iltana, viimeisestä duunipäivästä selvittyäni aion avata pullon kuplivaa ja istua keittiön pöydän ääreen, kynä kädessä. Suunnitelmallisuus ennen kaikkea! Aion kartoittaa tilanteen as best I can ja tehdä toimintasuunnitelman seuraavaksi viikoksi. On pakko edetä järjestelmällisesti, muuten ahdistus ei pysy aisoissa ja ahdistuneenahan sitä ei saa mitään aikaan. Voin toki suoda itselleni ahdistusaikaa sohvalla, itkien ja voihkien surkeuttani joku ilta, mutta 24/7 olotilana se ei ole suositeltava.

Tarvitsen tsemppaamista ja hieman apua hännän pystyssä pitämiseen, onnistuisko? Tänks.

"...and find yourself a place where you won't get into any trouble."

Etsi itsellesi paikka jossa et joudu heti pulaan... Onko sellaista? Eikö pulaan joutuminen ja siitä selviäminen ole osa arkipäivää, selviytymistä? Taistelua, jossa voittaja vahvistuu ja häviäjä... Niin no, kukaan ei halua olla se häviäjä.

Kumpi minä olen? Voittaja. Elämä koettelee ja minä taivun, mutten taitu.

Freedom, freedom, FREEDOM!!! Ou jes :) Ja kyllä, vika päivä perjantaina. Sitä ennen pari päivää vapaalla.

Onni on useimmiten pienestä kiinni tai yksinkertaisesti vain pieni asia.

Onni on valmis ruoka-annos jääkaapissa kun tulee väsyneenä kotiin. Onni on lämmin syli, johon kääntyä yöllä kun herää painajaiseen. Onni on sitä kun ehtii oikeaan junaan vaikka luulikin myöhästyneensä (junakin oli myöhässä). Onni on puolikas suklaapatukka, joka löytyy laukun pohjalta juuri pahimman epätoivoisen nälän iskiessä. Onni on pieni koira pienellä kerällä syvässä unessa omassa korissa (onko kauniimpaa?).

Onnellisia hetkiä voi kerätä ja niitä voi imeskellä kuin kovia herkkukaramellejä hädän hetkellä. Pieni onnen hetki riittää pitkäksi aikaa.

Minä lötsähtelen juuri nyt. Olen siis liikkeessä, joskus tosin vain henkisessä sellaisessa. Kuljen pitkin kotini seiniä ja lattioita, pyöreänä ja pehmeänä, vailla suuntaa, tarkkaillen. Olen kuin pomppupallo, mutta ihmis-sellainen. Odotan uunin lämpiämistä, jotta voin pompsahtaa lämmin parmesaanijuustotanko suussa sohvalle lataamaan pattereita huomista, uutta ja suurta päivää varten. Ei ole elämä siis hassumpaa...

Olen taas oman onneni herra ja saanut kiinni elämän punaisesta langasta.

Nyt kaikki on hieman paremmin ja tulevaisuudenuskonikin on palaamaanpäin. Aion viettää rentouttavan viikonlopun rakkaitteni kanssa (kyllä, puhun juuri teistä), en hakea töitä, blogata, siivota tai tehdä mitään muutakaan pakollista. Maanantaina palaan kuviohin piristyneenä ja voitontahtoa uhkuen.

So long, nauttikaa elämästä!

"Kolme sanaa sinulle, ole ystävä minulle."

Lapsuuden jankutuksesta tulee mieleen oma sanojen käyttö. Puhun jatkuvasti, suurimman osan päivästä, minulle vierasta kieltä, ruotsia. Seurasta riippuen ruotsini on alkukantaista, kohtuullista tai jopa hyvää. Hyvässä seurassa (siis hyvää, puhdasta ruotsia puhuvassa) yllän erinomaisiin kielellisiin suorituksiin ja olenkin todennut, että seura todella tekee kaltaisekseen.

Suomea puhun rakkaimpani kanssa ja silloin olen huolimaton. Puhun suomea, mutta sekoitan joukkoon ruotsinkielen sanoja, suomennettuja ruotsinkielen sanoja. Samoin eksyy joukkoon englantia. Puhekielemme ei myöskään ole kirjakieltä vaan sitä pääkaupunkiseudun slangia. Pystyn kyllä puhumaan edelleenkin sisäsiistiä suomea, kirjakielen puhuminen sen sijaan tuottaa ahdistusta mutta niinhän lienee asian laita kaikilla, ei vain minulla ulkosuomalaisena.

Mitkä sanat ovat minulle rakkaimpia? Ne, jotka kuvaavat minulle tärkeitä asioita. Joskus sanoissa ei ole mitään järkeä, niiden tuoma tunne perustuu assosiaatioihin ja hetken tunnelmaan. On ihanaa, kun voin kuiskata rakkaimpani korvaan yhden sanan ja saada lämpimän hymyn hänen huulilleen. Sanan, joka ei oikeastaan liity mihinkään tai kerro ulkopuoliselle mitään. Käytännön sanat tuovat usein hyvän mielen. Sanon painokkaasti "ruoka" tai "ulos" ja vompatti tulee katsomaan minua odottavasti, tietäen ja tuntien käyttämäni sanan ja sen merkityksen.

Mitkä sanat kuvaavat parhaiten minua? Vaikeaa... Oikukas, vahva, antelias, vaativa, nopea, innovatiivinen, äänekäs?



Mitkä sanat kuvaavat parhaiten sinua?

Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden...

Mikä on parasta Suomessa? Onko tuo "paras" erilainen jos asuu Suomessa tai jos asuu ulkomailla (kyllä, Ruotsikin on "ulkomailla")? Ei minusta, eri asiat ehkä korostuvat pitkässä listassa mutta top ten pysyy aina samana.

Kaikkein paras asia on kieli. Suomen kieli joustaa ja paukkuu, kielioppia voi taivutella ihan eri tavalla kuin monen muun kielen. Koska suomi on äidinkieleni, se on aina lähinnä sydäntäni kun minun pitää ilmaista itseäni. Tavoitan nyanssit, yksityiskohdat parhaiten suomeksi. Suomi kuulostaa kovalta ja lattealta puhuttaessa, mutta sisältö on vivahteikasta ja vaihtelevaa. Helsingin seudun slangi, jossa sekoittuvat suomi, ruotsi ja englanti, on erityisen hauskaa minun korvaani.

Toiseksi paras, ja ensimmäinen todellinen asia, on sauna. Ou jeah, paras juttu ikinä. Saunassa tulee puhtaaksi, rentoutuu, voi puhua sydämensä ja sielunsakin puhtaaksi. Saunassa ajalla ei ole merkitystä, ei sukupuolella, iällä, rodulla tai varallisuudella. C'mon, tässä on Suomen ja suomalaisten todellinen vahvuus. Saunassa kaikki ovat tasa-arvoisia.

Kolmantena asiana haluan nostaa esiin sisun. Suomalainen ei anna periksi. Suomalainen voi masentua (korkeat itsemurhaluvut), ahdistua ja surkeilla, mutta lannistuminen ei ole vaihtoehto. Sisun voimalla päästään aina ylös ja eteenpäin ja vaikka läpi sen kuuluisan harmaan kiven. Perkele!!!

Olisi kiva nähdä hieman valoa tunnelin päässä. Juuri  nyt tuntuu siltä, että kaikki on vaan ei-ei-ei. Mikään ei onnistu eikä mikään tie vie eteenpäin. Kuinka pitkään sitä jaksaa haeskella turvaa seinistä pimeässä tunnelissa? Alkaa tuntua siltä, että silmäni tottuvat pian pimeään, sen verran kauan tunnen tässä murheen laaksossa asustelleeni.

Anteeksi pessimismini, mutta jonnekinhan ne negatiiviset tunteetkin on tungettava. Minun tapauksessani blogi saa toimia viemärinä, kaikkea kakkaa kun ei viitsi miehenkään niskaan kaataa.

Cheerio!

Räps-räps-räpsyripset! Kävin laitattamassa (mielialaa kohottamaan) itselleni tekoripset. En ole koskaan aikaisemmin moisia kokeillut, en edes sellaisia itse laitettavia. Itse laittaminen meni ihan hyvin, lopputulokseen (ripsien pituus "luonnollinen") olin melko tyytyväinen. Ripset kuitenkin kutisivat ja olivat inhat, jotenkin tiellä koko ajan. Kestin kaksi päivää ja eilen poistin räpsyttimet öljypohjaisella meikinpoistoaineella.

Nyt vaan ketuttaa, kun näköjään suurin osa omistakin ripsistä näyttää lähteneen yhtä aikaa tekarien kanssa pois... Seuraavaksi täytynee kokeilla ripsien pikakasvattajaa, sellaistakin ainetta olen nähnyt myynnissä!

1. Haluanko jatkossakin asua Tukholmassa? Kyllä (ei siis Suomeen-muuttoa työn perässä).

2. Haluanko jatkossakin asua Älvsjössä? Kyllä, mielelläni (ei siis muuttoa toisella puolen kaupunkia työn perässä).

3. Onko yli tunnin työmatka yhteen suuntaan ok? Kyllä, jos työ on mieleinen (tunti nyt on ihan normi).

4. Kuinka monta viikonloppua voin tehdä kuukaudessa? Vähintään joka toinen vapaa, kiitos (elämääkin pitää olla).

5. Voiko työ olla yötyötä? Ei tai vain hätätilassa (been there, done that).

6. Voiko työ olla kaksivuorotyötä? Kyllä (mieluiten päivää, mutta mutta...).

7. Haluanko pysyä edelleen kiinni hotellimaailmassa? Mielellään, ainakin toistaiseksi.

8. Mitä muita aloja haluaisin kokeilla? Pohdinnan alla...

9. Onko palkalla väliä? Ei, niin kauan kuin työstä maksetaan lain säätämä minimi, ei pimeää työtä.

10. Onko osa-aikainen, määräaikainen, tuntityö ok? Mikä vain työ kelpaa, tilapäisesti.

Summa summarum: kouluttamattoman, sekalaisella työkokemuksella varustetun työnhakijan ei siis parane olla liian nirso. Aina voi käydä mäihä, mutta on parasta varustautua pahimman varalle.

Sohvamme ei ole design- vaan pikemminkin Ikea-laatua. Se ei ole uusi vaan useamman vuoden vanha. Ei halpa, ei kallis, about tuhannella eurolla lähti kaupasta mukaamme. Se ei ole muodikas, ei leveä, ei matala eikä syvä. Siinä ei ole erityisen mukava istua kahdestaan, yksin siihen mahtuu kyllä loistavasti. Kaksi ihmistä ja koira on maksimilasti ja silloin on ahdasta. Sohvatyynyihin on vuosien mittaan muodostunut pehvan mentävät kuopat.

Sohva on silti rakas eikä missään tapauksessa menossa vaihtoon vielä pitkään aikaan. Väri on juuri sopiva likaisenvalkoinen. Sohva ei ole liian suuri eli se ei vie koko olohuonetta vaan antaa mahdollisuuden nojatuolillekin. Materiaali on lapsi- ja koiraystävällistä paksua nahkaa, johon ei tule naarmuja ja joka on helppo puhdistaa.

Sohvahetket ovat luksusta sekä yksin että yhdessä. Kupillinen teetä, voileipä ja kirja, lasillinen shampanjaa, parmesanjuustotanko ja Melodifestivalen... Mahdollisuudet ovat lukemattomat. Parhaat sohvahetket ovat kuitenkin ne kun me kaikki kolme pinoudumme, kasaudumme ja kerrostumme yhteen kasaan sohvan toiseen päätyyn lämmittämään ja lohduttamaan toisiamme. Se on rakkautta se!

Fiilis on jotensakin voimaton, joten elän hiljaiseloa. Töitä on enää pari viikkoa jäljellä, joten paine löytää uusia hommia on melkoinen. Melko ahdistunut olo, ei paljon jaksaisi mitään. TUlee sellainen valmiiksi väsynyt tunne jo heti edellisenä iltana, kun miettii seuraavaa päivää. Liian paljon suoritettavaa, liian vähän aikaa ja voimia.

Pari päivää jatkunut vesisadekaan ei paljon mielialaa nosta... Ja viikonloppukin menee töissä. Voi blääh nyt vaan kaikkea!

Olohuoneemme ikkunat antavat sisäpihalle ja suoraan toisessa rapussa, samassa tasossa olevaan yksiöön. Yksiössä asui aikanaan lesbopariskunta, jo ensimmäisen Ruotsin-keikkamme aikoihin. Nykyään pariskunta on eronnut ja vain toinen  lessukka asuu siellä, katsellen meidän ikkunoistamme sisään tai toisinpäin. E:llä on puutarhatontti ja hän vietti koko kesän, toukokuusta syyskuuhun siellä. Sinä aikana kaksi nuorempaa tyttöä asui kesän ajan, hauskaa seuraa. Paljon vieraita, juhlia harva se ilta. Ikkunat auki, musiikkia.

Okei, nyt E on back in business. Olemme viime aikoina katsoneet dvd:ltä L-wordin ensimmäistä kautta. Jatkamme varmaan toistakin katta, naiset ovat kauniita ja dialogi hauskaa... Rakas mieheni sai tosin E:n avustuksella juuri oppitunnin siitä, että todellisuus ei aina ole sama kuin tv-sarja... E ripusti juuri verhoja ikkunaan, alusvaatteissa (hätinä).

Hah-hah :)

Ikävystyisinköhän hitaammin, olisikohan minulle sopivampi tyyli tehdä vain tuntitöitä eri paikoissa? Olisiko parempi, jos seisoisin yhdessä hotellivastaanotossa tänään ja putsaisin rikkaiden perheiden hopeita huomenna? Ehkä pari päivää lähimarketin kassalla ja viikkoansio olisi pulkassa.

Olisiko elämä sitten kivempaa? Pysyisikö kiinnostus yllä pidempään? Vai olisiko ainainen epävarmuus lopulta liikaa ja uuvuttaisi tekijän?

Vaikea sanoa. Voi olla että kokeilen.

En jää yksin, en pelkää
olet kanssani aina
Muisto sinusta syvällä sisälläni
tunne aito ja oikea

Sana, kosketus, pieni ele
luot uskoa huomiseen
Väri maailman muuttuu yllättäen
kun avaan sydämeni

Ihana vaaleanruskea, sitkeä kola, päällystetty pehmeällä tummalla suklaalla, silattuna muutamalla kiteellä hienoa sormisuolaa. Hmm...



Vuoden 2010 suklaafestivaali lähestyy ja mieheni osallistuu Vuoden praliini-kilpailuun. Menestyksestä huolimatta olen ylpeä hänen innovatiivisuudestaan ja kädentaidoistaan. Kilpailuun lähtivät yksi tumma- ja yksi valkosuklaaherkku, tummasuklaisessa oli täytteenä aroniamarmeladia ja valkosuklainen kulkee Slammerin nimellä, sisällä sitruuna- ja tequilatäytettä, päällä muutama kide mustaa suolaa Havaijilta.

Eilen kävelyllä ollessammme pohdiskelin ääneen, että olen itse asiassa muuttanut tapojani hieman viime vuosien aikana. Aikaisemmin, ennen koiran hankintaa, parasta mitä tiesin olivat kahvihetket ja maleskelu kaupungilla. Koiran hankkiminen pakotti ulkoilemaan enemmän ja vaikka Helsingissä asuessamme ulkoilun laatu kaupunki-ilmastossa ei aina ollut sitä kaikkein parasta mahdollista, niin tietty rutiini iskostui päiväohjelmaan silti. Muutettuamme takaisin Älvsjöhön pari vuotta sitten pääsin nauttimaan jokapäiväisistä lenkeistä luonnon helmassa, vihreässä metsässä tai omakotitaloalueella. Nyt, pari vuotta ulkoiltua päivittäin näissä vehreissä maastoissa, huomaan jääneeni koukkuun. Jos päivä jää väliin, niin ei nyt ahdista, mutta tulee tunne että huomenna on kyllä päästävä ulos!

Aluksi lenkkeilin koiran tähden, sen on päästävä ulos ainakin tunniksi päivittäin ja mieluiten juoksemaan vapaana metsään. Nykyäänkin koira seuraa mukana, mutta lähden ulos lähinnä oman itseni tähden. Lenkillä työasiat unohtuvat, ajatukset selvenevät, jos on seuraa saa juteltua rauhassa ilman keskeytyksiä, päänsärkykin unohtuu useimmiten. Silloin kun jaksaa juosta, ainakin osan matkasta, lopputuloksena on adrenaliinihyöky ja enforfiiniaalto kotiin päästessä.

Ja luonnossa on kaunista. Juuri nyt on korkeimmalla paikalla toivelistalla pieni, hyvälaatuinen kamera, jolla saisi ihania tarkkoja kuvia yksityiskohdista. iPhonen kamera ei oikein riitä enää... Oheiset kuvat eiliseltä lenkiltä.

Frozen strawberry daiquiry kädessä, parmesanjuustotankoja uunissa, stereoissa pyörii Alors on dance.

Näin lokakuun toisen päivän kunniaksi, ja kaiken tämän syksytouhotuksen keskelä, minun on pakko jakaa kanssanne tämä juuri äsken lenkillä otettu kuva. Kesän kaunein ruusu.

Mieheni on joustava. Hän ymmärtää vaateostoksilla oloa, liiallista tuhlaamista, bad hair daytä ja bad everything daytä. Minulla on maailman ihanin mies.

Äsken tuli vaan mitta täyteen. Viikko on ollut pitkä, päivä on ollut pidempi. Ylitöitä, siivousta, koiran pissatusta, ruokaostoksilla oloa. Vihdoinkin kotona, kauppakassit purettu ja miehinen ateria (makkaraa ja ranskanperunoita) uunissa. Idol alkaa kohta, juteltu veljen kanssa puhelimessa autoista ja juotu viinaa (kuohuviiniä, mutta anyways). Kaikki siis alka olla mieheni maailmassa mallillaan, vaikka väsyttääkin ja flunssaakin pukkaa. Tyrnimehua huiviin vaan (ja sitä kuplivaa), vika duuniviikko vanhassa työssä edessä ja uusi alkaa samantien, sairaslomiin ei ole juuri nyt varaa (henkisesti).

Minä istun koneella ja surffailen suosikkiblogejani. Luen Sitruunaa ja vaniljaa ja törmään uusimpaan postaukseen parisuhteissa. Here comes the breaking point! Avaan suuni ja kysyn viattomasti mieheltäni, jok atarkastaa juuri ranskanperunoiden kypsyysastetta: Minkälainen on sinusta hyvä parisuhde?

Okei. Onnistuin lisäämään kamelin kuormaan sen korren, joka sai kamelin romahtamaan. Mieheni nojaa kaappiin voihkien samalla: Voi v----, voi----, ei tätä. Mitä muuta vaan... Mä en pysty! Mulla on flunssakin tulossa ja duunissa on rankkaa... Mä en pysty... Voi v----! Siis minun mieheni, joka venyy ja paukkuu mutta ei kiroile.

Mitäs siinä voi tehdä? Blogata asiasta, unohtaa kysymyksen ja mennä miehen syliin. Maailmassa on taas kaikki hyvin.

Onko nyt kesä vai syksy? Pukeutumisongelmia riittää, kun aamuisin lämpötila on töihin lähtiessä lähes pakkasen puolella ja iltapäivällä on t-paitakeli. Hmm... Tai ei nyt ihan, mutta likemmäs +15 kuitenkin. Vompattiressukkakaan ei tiedä kasvattaako talviturkkia vai ei, lenkille lähdettäessä on yksi ilma ja kotiin palatessa ihan toinen.

Alla todisteaineistoa asian tiimoilta.

En tunne päiviä, en niiden nimiä
mutta tiedän, sen joka karvassa tunnen
on tänään työpäivä viikon viimeinen
Huomenna yhdessä koko lauma
karvat tuulessa hulmutkoon
näin hurja vapauden laulumme soi

Räyf räyf ja ruf ruf
me yhdessä vapaalla oomme
Nostamme jalkaa ja nuuskimme puskat
ei meiltä mikään turvassa oo

Kun lauma on koossa, se turvaa tuo
suurta iloa sydämeen mun
iloni näytän ja esille tuon, sitä julistan maailmalle
Nää vapaat on lyhyet, sen tiedän myös
arjen tullen olen vahdeista uljain
vaan tänään soi vapauden villi viisu