Madam Z

Eilen kävelyllä ollessammme pohdiskelin ääneen, että olen itse asiassa muuttanut tapojani hieman viime vuosien aikana. Aikaisemmin, ennen koiran hankintaa, parasta mitä tiesin olivat kahvihetket ja maleskelu kaupungilla. Koiran hankkiminen pakotti ulkoilemaan enemmän ja vaikka Helsingissä asuessamme ulkoilun laatu kaupunki-ilmastossa ei aina ollut sitä kaikkein parasta mahdollista, niin tietty rutiini iskostui päiväohjelmaan silti. Muutettuamme takaisin Älvsjöhön pari vuotta sitten pääsin nauttimaan jokapäiväisistä lenkeistä luonnon helmassa, vihreässä metsässä tai omakotitaloalueella. Nyt, pari vuotta ulkoiltua päivittäin näissä vehreissä maastoissa, huomaan jääneeni koukkuun. Jos päivä jää väliin, niin ei nyt ahdista, mutta tulee tunne että huomenna on kyllä päästävä ulos!

Aluksi lenkkeilin koiran tähden, sen on päästävä ulos ainakin tunniksi päivittäin ja mieluiten juoksemaan vapaana metsään. Nykyäänkin koira seuraa mukana, mutta lähden ulos lähinnä oman itseni tähden. Lenkillä työasiat unohtuvat, ajatukset selvenevät, jos on seuraa saa juteltua rauhassa ilman keskeytyksiä, päänsärkykin unohtuu useimmiten. Silloin kun jaksaa juosta, ainakin osan matkasta, lopputuloksena on adrenaliinihyöky ja enforfiiniaalto kotiin päästessä.

Ja luonnossa on kaunista. Juuri nyt on korkeimmalla paikalla toivelistalla pieni, hyvälaatuinen kamera, jolla saisi ihania tarkkoja kuvia yksityiskohdista. iPhonen kamera ei oikein riitä enää... Oheiset kuvat eiliseltä lenkiltä.