Madam Z

Maanantai-ilta on aina toivoa täynnä. Takana kuusi yötä, yksi vielä edessä. Viimeisenä yönä olen usein täynnä energiaa kuin pieni Duracell-pupu, koittaahan aamulla seitsemän yön = kokonaisen viikon vapaus.

Vaikka miehellä ei olekaan sen enempää vapaata kuin tavallisestikaan, yhteistä aikaa on kuitenkin paljon enemmän. Lisäksi minulla on aikaa itselleni. Aamupäivät (mikäli en nuku liian pitkään...) ovat minun omaa aikaani. Kulutan niitä lukien, netissä roikkuen, siivoten ja järjestellen (eräänlaista terapiaa sekin). Istun parvekkeella auringonpaisteesta nauttien teekupposen kanssa, lakkaan kynsiä ja kuuntelen Spotifyita.

Nyt kun olen aloittanut "lenkkeily-projektin", tarkoituksenani olisi yrittää kipaista parina aamuna metsälenkille. Menen viikko kerrallaan eteenpäin, tällä viikolla tarkoituksena on juosta metsäosuuudella (2 km) neljä lampputolpan väliä ja kävellä ripeästi kaksi. Ensi viikolla pidennän lenkin pituutta neljään kilometriin. Yllättäen jo pienetkin pulssin kohotus yritykseni ovat tuoneet tullessaan endorfiinirushin ja hyvän olon. Se kannustaa jaksamaan, mitä en olisi uskonut mahdolliseksi. Lenkkeily on aina ollut minusta aivan vihonviimeinen harrastus enkä nytkään olisi lenkkipolulle lähtenyt jos rakas mieheni ei olisi minua sinne uusien lenkkitossujen voimalla lahjonut.

On myös ihanaa ajatella voivansa nukkua seuraavat seitsemän yötä rauhassa oman rakkaan kainalossa. Illalla saa nukahtaa pienen koiran korista kuuluviin kuorsauksiin. Joskus tosin pienen koiran uniuikutukset ovat sitä luokkaa, että nukahtaminen "isossa sängyssä" on sangen vaikeaa... Naurattaa ja raivostuttaa, mutta sydämessä tuntuu hellyys pientä uneksijaa kohtaan.

Työarkipäivä jälleen. Aamulla kotona puoli kahdeksan maissa, ihan poikki. Pikapisut Pisaran kanssa, naamanpesu ja nukkumaan. Heti kahdeksan aikaan unimaassa. 7-8 tuntia unta, mielellään edes about yhtäjaksoista sellaista. Ylös, kuppi tummapaahtoista kahvia, puolet lämmitettyä maitoa, kiitos rakas! Muroja tai leivänpala. Metsälenkille koiran kanssa, tunnin keikka vähintään. Suihku, ruoanlaittoa, siivousta, kaupassakäyntiä. Tukka kuntoon, kevyt meikki ja menoksi 22.38 junalla.

Päivät menevät todella nopeasti. Rutiineja on paljon. Armaimpani on harrastamassa ma-ti-to-iltoina. Olen onnellinen rutiineista, ne pitävät rytmin tasaisena työviikkojen aikana. Jaksan paremmin enkä istu sohvalla vain tuijttamassa seinää kun olen niin poikki vaan jaksan elää ihan normaalia elämää.

Välillä on vaikeaa ajatella positiivisesti. Silloin kun siihen pystyy, se helpottaa elämää. Positiivinen ajattelu saa aikaan, ainakin minussa, optimismin hyökyaallon ja onnellisuuden tunteen. Silti se tuntuu vaativan enemmän energiaa kuin hieman masentuneella ihmisellä on.

Eilinen minilenkkeilykin sai aikaan onnistumisen ja onnellisuuden tunteen. Pitäisiköhän jatkaa? Tänään en saanut miehestä lenkkikaveria (flunssa uhkaa) ja siksipä jäi omatkin juoksut välistä. Huomenna uusi yritys vaikka tänään onkin ensimmäinen yö edessä ja sen jälkeen on yleensä väsymys päällimmäisenä, kaikenkattavana tunteena.

Sisustusuutisia kodistamme :) Sain idean seinäkoristukseen jokin aika sitten, kesti vain saada aikaiseksi! Upea J Holdawayn piirtämä Modesty Blaise (ehdoton suosikkini!!!) sarja, joka saisi koristaa ruokailunurkkaustamme.

Mitä haluan kirjoittaa? Kirjeitä, päiväkirjaa, "hauskoja juttuja"?

Haluan muuttaa elämääni.

Haluan laihtua.

Haluan pätevöityä muodollisesti johonkin ammattiin.

Haluan työn, joka motivoi ja kiinnostaa minua.

Tänään oli superpaska fiilis, joka helpotti kun kävin elämäni ensimmäisen kerran juoksemassa. Juoksin kahden kilometrin matkasta 60 m ja sitten kävelin 40 m eli yhteensä 1,2 km. Älä naura! Tuntui hyvältä.

Nyt juon palkintochampanjaa.

Olo on harmaa, kaikki on harmaata. Kökkö! Pakko saada maata sohvalla ja surkutella itseään vähän aikaa, ehkä sitä sitten jaksaa taas eteenpäin.

Eli siis työhuolia = hain työtä enkä saanut sitä. Tai ei ehkä niinkään se, etten saanut sitä vaan se etten päässyt edes haastatteluun. Ottaen huomioon, että hain ketjun sisältä ja minulla on tarvittava työkokemus ja muut meriitit tuntuu tilanne hieman surkuhupaisalta. Taitaa olla aika siis vaihtaa ketjua... Tai sitten vaan antaa olla. Sellaisia töitä, joita minä haluan ei ole tarjolla jatkuvasti, ei ketjun sisällä eikä sen ulkopuolella. Enpä tiedä... Argh!

Siis hetkeksi sohvalle surkuttelemaan omaa surkeutta ja sitten uusin eväin eteenpäin!

Olen vapaalla tällä viikolla, joten periaatteessa kaikki päivät ovat vapaita. Siksi juuri perjantailla, tuolla ma-pe 8-16 työtä tekevien viikon parhaalla päivällä ei pitäisi olla juuri minulle mitään erityistä merkitystä. Vapaus ei ole koittamassa, työviikko ei ole lopuillaan... Mutta silti! Vatsanpohjassa kiertää vähän, jotain kivaa tekemistä olisi pakko keksiä. MInne mennä, mitä tehdä?

Miehen ehdotuksesta menemme (hänen päästyään töistä 14,30) jonnekin Slussenin lähettyville istumaan puistonpenkille. Häh??? Joo, minä myös. Mutta rakkaimpani tuntien tässäkin ehdotuksessa on jokin kiva idea takana. Mieheni on totaalinen pupulainen ja hurjan hyvä järjestemään kaikenlaista ajattelevaista yhteisaktiviteettia.

Oi voi ja apua! Maailman kaatuu!!!

Mies kaappasi juuri minun kirjahyllyni!!! Meillä on 5 kpl Lundian 1,2 m pitkiä kirjahyllyjä, joissa on kussakin 9 hyllyriviä. Kymmenes eli ylin hyllyrivi on tyhjä, jotta hylly näyttäisi ilmavammalta. Neljässä hyllyssä on kirjaja ja yhdessä hyllyssä ja elokuvia. Kirjat ovat minun ja leffat miehen, muutamia poikkeuksia luuunottamatta.

Nyt, laisinkaan asiasta neuvottelematta ja siihen lupaa kysymättä, mies kaappasi 20 cm yhdessä hyllystäni typerille leffoilleen. Hänen hyllynsä tuli täyteen!!! Tyhjentäköön, sanon minä!!!

Olen shokissa, pakko ottaa vähän jotain rauhoittavaa.



Taustalla haijäkkäyksen kohteeksi joutunut hylly. Kuvassa ylinkin rivi on täynnä, mutta nykyään, kun saimme hankittua viidennen hyllykokonaisuuden, se on tyhjänä. Snif-f.

Aurinko hellii meitä tukholmalaisia tänään, ihanaa. Juuri eilen huokailin lämpimien kesäpäivien ja intiaanikesän perään kun kastuimme Pisaran kanssa lenkillä ties kuinka monennetta kertaa peräkkäin. Ilmankos flunssa iskee..? Nyt paistaa kuitenkin aurinko, lämpimästi. Ilmassa on silti pieni viileän syksyn tuntu, sellainen aavistus että jos aurinko menisikin yhtäkkiä pilveen niin palellushan siinä tulisi pelkissä shortseissa ja t-paidassa.

Mies pakotti minut ostamaan eilen uudet lenkkarit, juoksu sellaiset. Hän kun laukkaa alvariinsa lenkillä, sekä yksin että koiran kanssa ja aikoo nyt pakottaa minutkin seurakseen. Testasin tänään uusia popottimiani ja mukavathan ne olivat jalassa, askel tuntui hyvinkin kevyeltä. Pakkoko niiden on vain olla niin jumalattoman rumat? Kaikissa jotain kamalaa verkkoa ja hopeaa ja neonvärejä. Joo joo, tiedetään, kai niitä saisi jotain "ihkujakin", jos jaksaisi kierrellä katselemassa ja olisi valmis maksamaan mitä vaan, mutta minä en ole, joten pakko kärsiä kamalasta ulkonäöstä. Puh ja pah.

Ohessa pari kuvaa viime syksyltä, niiden katseleminen saa tulevan syksyn synkeyden tuntumaan siedettävältä.





Etsi koira...

Harmaa on päivän sana. PIlvet roikkuvat alhaalla, aurinko on muisto vain, tuulee. Kotona pitäisi siivota. Flunssa ei ole mennyt vielä ohi, olo on edelleen ihanan tukkoinen ja väsynyt. Mitä tehdä?

Onneksi on koko aamupäivä aikaa pyssla hemma, ihana mieheni pääsee töistä 14,30. Imuroida, pyyhkiä pölyt, mopata lattiat, vaihtaa lakanat (yäk, mutta ostimme juuri uusia valkoisia lakanasettejä, vilken lyxkännsla dom ger :)), piskata astiat, pestä vessa...

Tein meille uuden keittiönlampun lauantaina, se ilahduttaa. Tosin entiedä voido sitä kutsua tekemiseksi, koska otin vain Ikean valkoisen lampunvarjon ja sidoin siihen pätkän verkkokangasta päälle. Kiva siitä tuli kumminkin.



Jota olohuone ei näyttäisi liian romanttiselta, jouduin valitettavasti ottamaan ikkunalampuista pois niihin aikaisemmin H&M:n lasten keijumekoista askartelemani vaaleanpunaiset päällyset, harmi.



Pitäisi varmaan ottaa pitkä kuuma suihku, juoda kupillinen Finrexiä (kaksi pussia sitä sitruunanmakuista piristää kummasti) ja laittaa tukka oikein kunnolla, meikata ja pukeutua muihinkin kuin verkkareihin.

Olemme menossa illalla Kungens Kurvaan, ihan vaan ruokakauppaan. Siinä samassa on Jula ja muita vastaavia mutteri- ja tilpehöörikauppoja, ajattelin etsiskellä sieltä mustaa kapeaa teippiä, jota voi liimata seinään ja ottaa sitten myöhemmin pois. Ajattelin askarrella oman taulun suoraan seinään ja tarvitsen tuota mustaa teippiä ikäänkuin raamiksi.

Harmaa olo helpottaa jo kun ajatttelee positiivisimpia ajatuksia...

Kotona edelleen, kamalassa flunssassa ja aivan seis. Aikaa siis on, mutta jaksamista ei. Kuinka ristiriitaista.

Päivän tavoitteena on lakata kynnet, värinä syvän violetti. Rakasta lakattuja kynsiä, mutta niiden pitää olla viimeisen päälle (ta ei ollenkaan): ei kulumia, ei chippejä. Olen kokeillut pari kertaa geelikynsiä, ranskalainen manikyyri muutamalla kivellä tai helmellä oli aivan ihana mutta jotenkin hankala. Tykkään vaihtelusta, kirkkaista väreistä ja terävistä kynsistä. Oletko koskaan yrittää rapsuttaa selän kutisevaa kohtaa geelikynsillä? No satisfaction!

Tämän hetkinen suosikkini on syvän violetti. Ostin kesäreissulta Helsingistä Lumenen pieniä kynsilakkapulloja muutaman kappaleen. Kirkkaita värejä, hyvät siveltimet ja kohtuukestävyys. Kestävyyttä edesauttaa tosin kummasti OPI:n Nail Envy ja Rapid Coat, ehdottomia suosikkejani.

Nenä valuu ja on punainen, arka pallukka keskellä naamaa. Räkä on jumittunut poski- ja otsaonteloihin vaikka jotain kirkasta valuukin ulos koko ajan... Kurkkuun sattuu ja yskittää. Niveliä kolottaa. Pieni lämpökin vaivaa. Ihana töihinpaluuflunssa on iskenyt.

Tämä kaikki iski aivan yllättäen viime yönä klo 24. Kyllä, oli ollut väsynyt olo jo pari päivää, metsälenkilläkin piti istahtaa lepäämään hetkeksi puolivälissä. Flunssaa en silti osannut odottaa, en mielestäni ole ole kylmettynyt tai mitenkään väsynyt ja vastustuskyvytön.

Nyt on kuitenkin niin kuitti olo, että töihin meneminen saa jäädä tältä illalta. On aina yhtä nihkeää soittaa itsensä sairaaksi, sijaisia kun on vaikea saada, mutta silti... Asiakkaat katsoivat jo aamulla hieman pitkään, kun aivastelin heidän laskunsa puolimäriksi!

En ole erityisen sukurakas enkä siis pahemmin pidä yhteyttä sukulaisiini. Suuremmissa käänteissä nähdään ja ainahan se on ihan mukavaa kuulla kuulumisia. Näkeminen jää nykyään minimiin kun asumme taas täällä Tukholmassa ja suku pääosin keski-Suomessa.

Mutta jokaiseen sääntöönhän pitää aina olla poikkeus. Minun poikkeukseni on serkkuni Mama, josta on viimeisen kymmenen vuoden aikana muodostunut minulle läheinen ystävä. Emme olleet Maman kanssa millään tavalla läheisiä lapsuusvuosina. Noin kaksitoista vuotta sitten kuulin sattumalta hänen muuttaneen opiskelemaan pääkaupunkiseudulle ja isäni vinkistä pyysin häntä Halloween-bileisiin, ensimmäisiin Stefanin ja minun ensimmäisessä yhteisessä kodissamme järjestämiimme juhliin. Yllätyksekseni pidinkin Mamasta, ja hänkin kai minusta, sillä siitä asti olemme pitäneet yhteyttä säännöllisesti. Väliin on mahtunut opiskelua Koreassa, Malesiassa ja eri puolilla Suomea, töitä Tansaniassa ja Tukholmassa, miehiä, lapsia ja koiria.

Olemme hyvin erilaisia, Mama ja minä. Arvostan Maman rohkeutta elää omaa elämäänsä, omalla tavallaan ja linjansa säilyttäen. Mamassa parasta on juuri uskollisuus omalla tavalle elää ja tehdä ratkaisuja sekä taito olla oma itsensä. Mamassa on tyyliä, joka tavalla. Tunnen syvää kiintymystä Mamaa kohtaan, ja kiitollisuutta siitä että meistä on tullut ystäviä. On aina yhtä mukava soitella työhuolia ja saada tukea sekä usein syy nauraa arkipäivän kommelluksille. Tänks, hani :)

Usein illat menevät liian nopeasti. Sanotaan, ettei ihmisen elämässä ole pakkoja, pakko on vain kuolla. Hah hah! Täytyyhän sitä laittaa ruokaa ja syödä, peseytyä ja pukeutua, siivota ja lenkittää koira. On pakko juoda kuuma maitokahvi parvekkeella vesisadetta katsellen, lukea kaikki uudet kirjat jotka on ollut pakko ostaa, pakko pakottaa koristelemaan keittiön lampun valkoisella tyllillä ja olohuoneen ikkunoiden pikkulamput vaaleanpunaisella harsolla. Pakko pakko pakkoa pakoon...

Ilta lipsahtaa käsistä ja taas on mentävä töihin. Ja aamulla on taas pakko pestä naama. Ja hampaat. Ja mennä nukkumaan...

Nukkumaan...

Etenkin aamuväsymys työyön jälkeen. Kaulasta ylöspäin kaikki on hernerokkasumussa ja kaulasta alaspäin olevat osat painavat vähintään tonnin. Kaikki toimii jotenkuten, hitaasti ja vähän siihen suuntaan. Sitä pääsee hädin tuskin kotiin raahustamaan. Silti unen laatu päivisin ei ole mitenkään taattu. Nukahdan kyllä nopeasti mutta saatan myös herätä useamman kerran, on hiki, hätä tai muuten vaan.

Iltaväsymys työpäivän jälkeen on ihana asia. On suloista käpertyä miehen kainaloon ja tietää, että siinä on hyvä ja turvallinen olla. Ei haittaa vaikka aamulla tarvitsisi nousta aikaisin, muutamakin hetki riittää.

Joskus olisi mukava olla kuten ihana nelijalkaisemme: nukkua missä vain, milloin vain ja aina yhtä autuaan onnellisen näköisenä.

Pian lähden töihin, teen öitä keskisuuren ja suositun hotellin vastaanotossa. Työssäni ei ole mitään vikaa, mutta vihaan öitä poissa mieheni vierestä. Maailmassa ei ole mitään parempaa nukahtaa maailman ihanimman miehen lämpimään syliin.



Mieheni on elämäni tärkein ihminen, aina olemassa minua varten. Aina valmiina tukemaan ja rohkaisemaan, täynnä huonoja vitsejä ja helliä sanoja. Tunnen itseni turvalliseksi, voiko enempää toivoa?

Onnenhetki on juuri tämä hetki, nyt, nyt, nyt!!!

Olen pallotellut blogi-ideaa jonkin aikaa, luontainen laiskuus on estänyt toteuttamisen. Nyt sain kuitenkin itsestäni irti rekisteröitymisen ja tekstinpätkän, suuri saavutus siis. Sisälläni kuplii onni. Saavutuksen ei tarvitse olla suuri, jotta siitä saa irti onnen ja onnistumisen tunteen.

Aion kirjoittaa tässä blogissa elämästäni, sen pienistä ja suurista hetkistä. Kirjoitan aistihavainnoista, tunteista ja kokemuksista. Blogillani ei ole mitään päämäärää, se toimii yksinkertaisesti päiväkirjana ja kalenterina.



Tämä näky tuo aina suuren hellyyden tunteen sydämeeni. Maailman ihanimman pienen koiran häntä, loppu koirasta kerällä maten sylissä.