Tila: kadonnut
Tänään meni hieman pitkäksi metsälenkki, minun, koiran ja naapurin nimittäin. Olimme tunnin lenkillä melkein 2,5 tuntia. What happened? Näimme kultaisen noutajan enkin puolivälissä, n. 3,5 km kohdalla. Se juoksi reipasta vauhtia ohi, vapaana ja ilman kaulapantaa. Jatkoimme matkaa odottaen näkevämme isännän tai emännän tulevan pian reipasta vauhtia perässä. Vaan ei näkynyt... Omituista. Hidastimme vauhtia, katsoimme taaksemme. Noutaja oli seisahtanut odottamaan ja kuulostelemaan, hetken kuluttua se jatkoi matkaa reipasta tahtia, määrätietoisen näköisesti. Me seisoimme hetken paikallamme, odottelimme. Käännyimme takaisin, muutaman sadan metrin päästä kultainen noutaja kiri ohitsemme vastakkaiseen suuntaan melkoista ravia. Se etsi selvästi jotakuta eikä pysähtynyt kutsuistamme huolimatta. Käännyimme taas ja lähdimme noutajan perään toivoen saavuttavamme sen pikaisesti. No such luck, netitikoira oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Kävelimme lenkin loppusuoralle, viimeisessä mutkassa läksimme kävelemään eri suuntiin lenkin päätepaikalle toivoen näkevämme koiran tai sen omistajan jossain. Ei toivoakaan, valitettavasti. Polulla tavatut lenkkeilijätkään eivät olleet nähneet kumpaistakaan. Emme enää lähteneet takaisin pidemmälle kierrokselle, jonka puolivälissä olimme kultaisen noutajan nähneet. Piti ajatella omankin koiran jaksamista. Vompatti on urhea pieni chihuahua, mutta kyllä kaksi likemmäs kymmenen kilometrin lenkkiä olisi ollut sille liikaa. Voin vain toivoa, että tuo määrätietoisen oloinen koira löysi omistajansa, ainakin se näytti tietävän mistä etsiä.
Toivon lämpimästi, että jos joskus niin kauheasti pääsisi käymään ja vomputompu katoaisi näköpiiristämme, joku ystävällinen sielu sen harhailemassa nähtyään ottaisi sen kiinni ja rakastaisi sitä. Veisi sen kotiinsa, ottaisi yhteyttä poliisin ja saattaisi meidät jälleen yhteen. Painajainen! Mutta kaikkeen pitää varustautua, siksi on parasta tehdä vieraille korille niinkuin haluaisi muiden koiranomistajoen tekevän omalle koiralleen... Ainakin yrittävän löytää sen.
Kävelimme lenkin loppusuoralle, viimeisessä mutkassa läksimme kävelemään eri suuntiin lenkin päätepaikalle toivoen näkevämme koiran tai sen omistajan jossain. Ei toivoakaan, valitettavasti. Polulla tavatut lenkkeilijätkään eivät olleet nähneet kumpaistakaan. Emme enää lähteneet takaisin pidemmälle kierrokselle, jonka puolivälissä olimme kultaisen noutajan nähneet. Piti ajatella omankin koiran jaksamista. Vompatti on urhea pieni chihuahua, mutta kyllä kaksi likemmäs kymmenen kilometrin lenkkiä olisi ollut sille liikaa. Voin vain toivoa, että tuo määrätietoisen oloinen koira löysi omistajansa, ainakin se näytti tietävän mistä etsiä.
Toivon lämpimästi, että jos joskus niin kauheasti pääsisi käymään ja vomputompu katoaisi näköpiiristämme, joku ystävällinen sielu sen harhailemassa nähtyään ottaisi sen kiinni ja rakastaisi sitä. Veisi sen kotiinsa, ottaisi yhteyttä poliisin ja saattaisi meidät jälleen yhteen. Painajainen! Mutta kaikkeen pitää varustautua, siksi on parasta tehdä vieraille korille niinkuin haluaisi muiden koiranomistajoen tekevän omalle koiralleen... Ainakin yrittävän löytää sen.
Kommentarer
Trackback
