Madam Z

Arkisin on usein kiire. Liian kiire, etenkin nyt kun työpäivät ovat venyneet niin pitkiksi. Aamulla herään liian myöhään, on kiire siistytyä ja viedä koira ulos, jotta ehtisi ajoissa töihin. Töissä on koko ajan pieni kiire, joskus isokin kiire päällä. Töitä on liikaa, ruokatunnilla on kiire syödä pikaisesti lämmitetty lounas mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisi jo jatkamaan töitä (ja huom! minulla on teoriassa tunnin ruokatunti). Työpäivän lähestyessä loppuaan on entistä enemmän kiire, pitäisi ehtiä tehdä kaikki työt alta pois mahdollisimman tehokkaasti, mahdollisimman pian, jotta tarvitsisi tehdä ylitöitä mahdollisimman vähän ja pääsisi pian kotiin. Sitten onkin jo kiire takaisin metrolle ja omien, ihanien rakkaiden luokse.

Kotonakin, jopa viikonlopulla, kiire saattaa yllättää, mutta onneksi harvemmin. Olen lopettanut viikonloppujen suunnittelemisen ja antanut niiden vain olla. Turhista suunnitelmista tulee vain kiirettä ja stressiä myös vapaisiin hetkiin. Pakolliset rutiinit voi hoitaa alta pois iltaisin, niidenkin tekemisestä yritämme saada aikaan mukavia yhteisiä hetkiä pakkosuorittamisen sijaan. Onneksi minulla on ahkera ja joustava mies, joka ei turhista valita. Pitäisi ehtiä harrastamaan, pitäisi ehtiä sinne ja tänne. Valitsen nykyään "pakkoni" itse, enkä anna muiden vaikuttaa niihin.

Yritän kaiken arjen kiireen keskellä nauttia elämästä. Käydä kävelemässä ja pysähtyä katsomaan puiden oksiin jäätyneitä vesipisaroita, ne ovat kuin pieniä timantteja. Nautin iltakahvista, jonka voin juoda omasta suosikkikupistani. Tai lehdestä, jonka sain lainaksi naapurilta.

Pieni vompatti sylissä pysäyttää usein miettimään arjen onnea, sitä kuinka hyvä minulla oikeastaan onkaan tässä ja nyt. Halaus, hännänheilautus, pieni hymy ja lämpimät sanat kuuluvat minun arkeeni. Tärkeintä on, että muistan arvostaa niitä kiireen keskellä, ne tekevät kaikesta suorittamisesta ja pakkoehtimisestä sen arvoisen.