Pakko, joo
Eilen ei tullut uni, kun työjutut pyörivät mielessä.
Tänään oli päivän päätteeksi päänsärky, kun stressasin ihan hulluna koko päivän, koska tiesin että vaikka kuinka juoksen kuin hullu kaniini, en ehdi kaikkea ajoissa ilman apua (ja apua ei ole tarjolla).
Olin kiukkuinen kun tulin kotiin. Päänsäryn sai pois ruoalla, vedellä, kahvilla ja päänsärkytabletilla, mutta kiukku vaan ei kadonnut samalla. Se katosi vasta lenkillä, puhumalla. Puolet lenkkiä menikin turhaan raivoamiseen.
Taitaa olla aika jutella työpaikkani omistajien kanssa. On ymmärrettävää, että pienessä firmassa kaikista resursseista puristetaan kaikki irti. Voin uhrata puolet ruokatunnistani työntekoon jos sillä vältän pahimman kiireen. Voin tehdä puoli tuntia extraa joskus. Voin juosta otsa hiessä... joskus.
Minulla on korkea työmoraali ja teen aina töitä rivakkaa tahtia. Nyt vain sekään ei riitä ja minua kismittää. Lomalla kertynyt rento fiilis ja hyä mieli ovat jo ihan kadoksissa. Teen kahden ihmisen työt eikä sekään riitä. Omistajat sanovat, että hyvin menee, hyvin menee.
Minulle työ on työtä, ei elämäntapa. Haluan mennä töihin, viihtyä mutta tulla kotiin ja nauttia. Unohtaa duunit ja olla vapaalla. Tapa ansaita rahaa ja rahoittaa elämää. En halua pyöritellä työjuttuja puolen iltaa, koska adrenaliinia virtaa suonissa liikaa vielä monta tuntia työpäivän loppumisen jälkeenkin. Kyllä yhdeksän tuntia päivässä riittää. Plus tunti sinne ja toinen takaisin.
Aika tehdä asialle siis jotain. Ensin jutellaan ja sitten katsotaan. Sitten jutellaan uudestaan. Ja jos mitään ei tapahdu, adjö :) Maailma on töitä täynnä. Pakko niitä on tehdä, kun ei sitä miljoonavoittoa ole vielä tullut, mutta ei sellaisessa paikassa, jossa ei halua olla.
Tänään oli päivän päätteeksi päänsärky, kun stressasin ihan hulluna koko päivän, koska tiesin että vaikka kuinka juoksen kuin hullu kaniini, en ehdi kaikkea ajoissa ilman apua (ja apua ei ole tarjolla).
Olin kiukkuinen kun tulin kotiin. Päänsäryn sai pois ruoalla, vedellä, kahvilla ja päänsärkytabletilla, mutta kiukku vaan ei kadonnut samalla. Se katosi vasta lenkillä, puhumalla. Puolet lenkkiä menikin turhaan raivoamiseen.
Taitaa olla aika jutella työpaikkani omistajien kanssa. On ymmärrettävää, että pienessä firmassa kaikista resursseista puristetaan kaikki irti. Voin uhrata puolet ruokatunnistani työntekoon jos sillä vältän pahimman kiireen. Voin tehdä puoli tuntia extraa joskus. Voin juosta otsa hiessä... joskus.
Minulla on korkea työmoraali ja teen aina töitä rivakkaa tahtia. Nyt vain sekään ei riitä ja minua kismittää. Lomalla kertynyt rento fiilis ja hyä mieli ovat jo ihan kadoksissa. Teen kahden ihmisen työt eikä sekään riitä. Omistajat sanovat, että hyvin menee, hyvin menee.
Minulle työ on työtä, ei elämäntapa. Haluan mennä töihin, viihtyä mutta tulla kotiin ja nauttia. Unohtaa duunit ja olla vapaalla. Tapa ansaita rahaa ja rahoittaa elämää. En halua pyöritellä työjuttuja puolen iltaa, koska adrenaliinia virtaa suonissa liikaa vielä monta tuntia työpäivän loppumisen jälkeenkin. Kyllä yhdeksän tuntia päivässä riittää. Plus tunti sinne ja toinen takaisin.
Aika tehdä asialle siis jotain. Ensin jutellaan ja sitten katsotaan. Sitten jutellaan uudestaan. Ja jos mitään ei tapahdu, adjö :) Maailma on töitä täynnä. Pakko niitä on tehdä, kun ei sitä miljoonavoittoa ole vielä tullut, mutta ei sellaisessa paikassa, jossa ei halua olla.
Kommentarer
Trackback
